torstai 19. huhtikuuta 2018

Katja Törmänen: Karhun morsian

Katja Törmänen:
Karhun morsian
390 s.
Like 2018
Kirjastosta

"Surmankylästä eivät päälliköt lähde!"

Sattuipa silmääni komea kansi tuossa helmikuun puolella ja takakannen luettuani ajattelin, että tätäpä täytyy tutkia tarkemmin. Silloin en joutanut lukemaan tätä, mutta ajoitin itselleni varauksen nyt huhtikuuksi ja sain tämän oikein sopivasti käsiini. Kirja on näköjään voittanut Liken ja Tähtivaeltajan järjestämän spefi-kilpailun, joka on mennyt minulta onnellisesti ohi. Ei siis aavistustakaan millaisia muut kilpailuun lähtetyt romaanit olivat, mutta tämä voittaja on joka tapauksessa hieno ja vetävästi kirjoitettu aikuisten fantasia.

Karhun morsian sijoittuu siis fiktiiviseen ja viikinkisävytteiseen maailmaan. On kaksi kylää, Surmankylä ja Suolakari (arvatkaapa nimen perusteella kummassa on kivempi asua!), ja kaksi nuorta naista, Aslaug ja Freydis. Molemmat naiset ovat niin sanottuja Karhun morsiamia, pimeimpänä talviyönä syntyneitä, joilla on läheisin yhteys Karhuun, metsän herraan. Kylät sijaitsevat suhteellisen lähellä toisiaan, mutta niiden tavassa suhtautua Karhuun ja sen morsiamiin on valtava ero. Vai onko? Sekä Aslaug että Freydis ovat roolinsa vankeja ja tarinan edetessä kumpikin alkaa tavoitella vapautta omalla tavallaan.

Mielestäni kirja alkoi turhan hitaasti. Mietin jo hetken, että jatkanko vai jätänkö kesken, mutta onneksi jatkoin lukemista. Tämä ei ole toimintaa täynnä oleva actionleffa jossa viikingit rellestävät pitkin rantoja. Tarina keskittyy enemmän kotiin jääviin naisiin ja siihen millaisessa pelossa he joutuvat elämään. Yhden kylän päällikkö käskee kyläläisiä jättämään Karhun palvonnan sikseen. Hyvä se hänen on sanoa, koska hän on usein merellä muiden miesten kanssa, ei metsän reunassa Karhun varjossa. Toisessa kylässä Karhua palvotaan edelleen ja suurin taakka on morsiamella, eräänlaisella ylipapittarella. Kun asiat alkavat mennä pieleen, on helppo arvata ketä siitä syytetään.

Loppujen lopuksi kirja oli todella vetävästi kirjoitettu ja pidin kummastakin päähenkilöstä. Aslaug ja Freydis ovat sekä hyvin samanlaisessa että erilaisessa tilanteessa. Karhun morsiamet näkevät näkyjä toisesta nuoresta naisesta ja pystyvät ihmetekoihin Karhun voimaa kutsumalla. Ilman omaa syytään heille on annettu rooli, johon he eivät mahdu. 


- - ilman häntä kylä olisi Karhun armoilla, kukin oman onnensa ja uhriensa varassa. Eivät muut osanneet ajatella, minkä kanssa hän päivittäin eli: ettei hänen elämänsä ollut hänen omansa, vaan että se oli omistettu Karhun palvelemiselle, ja jos Karhu suuttuisi, hän maksaisi siitä verellä. Omallaan tai lapsensa verellä, ennemmin tai myöhemmin. Lopulta Karhu otti aina sen, mikä sille kuului.
(s. 16)


Aivan erityisesti pidin siitä, miten kylien kulttuurit ja uskomukset on rakennettu. Niissä on paljon samaa, mutta erilainen suhtautuminen Karhun palvontaan tekee selvän pesäeron niiden välille. Kirjan maailmassa on selvästi hyvin pohjoismainen tuntu, jossa metsä ja vuodenkierto ovat tärkeitä elämän ja rituaalien kannalta. Karhuhan on oikeastikin ollut vahva voimaeläin, jonka nimeä ei saanut lausua turhaan. Eräänlainen muinainen Voldemort siis! 

Pidin myös siitä miten mutkattomasti kylissä suhtauduttiin sikiön lähdettämiseen. Ehkä hieman outo asia nostaa esiin, mutta en voi sietää tarinoita, joissa raskauden keskeyttäminen on suunnilleen maailman suurin paha ja sympaattinen naishahmo ei voisi ikinä edes harkita sitä. Aikana ilman ehkäisyä se oli keino päästä eroon ei-toivotusta raskaudesta ja tosiaankin pidin siitä, että tässä kirjassa se ei ollut suuri moraalinen ongelma, jonka kanssa painittiin yötä päivää. Jos raskautta ei haluttu, se yritettiin keskeyttää ja piste.

Hieman minua ärsyttivät kirjan lopussa tehdyt Suuret Paljastukset Menneisyydestä, joissa oli jotenkin pakkopullamainen tuntu. Tarina olisi toiminut hyvin ilman niitäkin. Myös Aslaugin suhtautuminen orjanaisiin oli hyvin sanotaan nyt vaikka tyypillinen. Äkkiä, annetaan hänellä pari orjakaveria, hän näyttää heti paremmalta kuin muut eikä silti tarvitse pakottaa häntä miettimään onko orjuuttaminen oikein vai ei. Lisäksi kirjassa oli yksi iki-inhokkini, raskaaksi ekasta kerrasta -klisee, joka kirvoitti sisäisen "eiiiiih" -voihkaisun.

Lukisin kuitenkin vallan mielelläni lisää tarinoita, jotka sijoittuvat tähän maailmaan. Mitä Freydisille ja Aslaugille tapahtuu tämän jälkeen? Tai sitten tarina, joka sijoittuu joko kylien menneisyyteen, aikaan jona Karhun morsiamet olivat myös kylän päälliköitä, tai siihen kaukaiseen maahan, jossa asia on edelleen niin. 


Vähän aiheen vierestä kun (tämäkin) kirja sai miettimään tätä:

Silloin tällöin tällainen tasa-arvoinen tai jopa naisten johtama yhteiskunta mainitaan fantasiakirjan tarinassa, mutta kirjailijat kirjoittavat silti juuri siitä maasta tai kylästä, jossa miehet alistavat naisia. Tällaisia tarinoita ja näkökulmavalintoja jaksaa vain tiettyyn pisteeseen asti ennen kuin totaalinen kyllästyminen iskee. (Tämä ei siis ole kritiikkiä suoraan tätä nimenomaista kirjaa kohtaan vaan yleensäkin tätä kirjallisuustrendiä.) Tottahan toki asia on yhä edelleen ajankohtainen ja siksihän siihen tartutaan, nykymaailmaa ja epätasa-arvoa kritisoimaan. Olisi kuitenkin kiva lukea joskus kirja, jossa Karhun morsiamet ovat päälliköitä ja naiset yhtä tärkeitä kuin miehetkin ihan vain siksi, että niin on aina ollut kirjan maailmassa. Jos fantasiamaailmassa voi olla lohikäärmeitä ja taikavoimia, kyllä siellä voi olla sukupuolten välinen tasa-arvokin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 7. kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan [24/50]

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Anna Larsdotter: Naiset sodissa

Anna Larsdotter:
Naiset sodissa
(Kvinnor i strid, 2016)
349 s.
Atena 2018
Kirjastosta

Italian fasistijohtaja Benito Mussolini on sanonut, että "sota on miehiä ja äitiys naisia varten".

Laitan tämän Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 17. kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa, koska sen se juuri tekee. En juurikaan lue kirjallisuutta, joka käsittelee suoraan sotaa, mutta nyt tein poikkeuksen mielenkiintoisen aiheen vuoksi. Anna Larsdotter kirjoittaa naisista sodissa hyvin vetävällä ja feministisellä otteella. Hän tuo esiin sen, miten naisten osuus sotahistoriassa on tarkoituksella jätetty unholaan. Naisten panosta sotaponnisteluihin ei ole arvostettu ja yleensä heidän pienet ja suuren sankaritekonsa on kuitattu olankohautuksella tai sotaoikeudella. Vai kuinka monta naispuolista sotasankaria osaisit itse nimetä?

Kirja etenee kronologisesti 1600-luvulta nykypäivään ja se on kirjoitettu erinomaisen luettavaksi. Larsdotter nostaa jokaiselta aikaudelta esiin sankarinaisia, mutta ennen kaikkea hän kuvailee naisten panosta sotatoimiin noin yleisesti. Tätä kautta tutkitaan myös vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä ja naisen asemaa. En itse ollut ajatellutkaan miten helppoa naisen oli käydä miehestä satoja vuosia sitten. Koska miehen vaatteisiin pukeutunut henkilö oli yhteiskunnan silmissä mies, kenelläkään ei käynyt mielessä tutkia asiaa tarkemmin. Housut jalassa = selvästi mies, asia selvä! Tällä tavalla naiset pystyivät osallistumaan verisiinkin taisteluihin tilanteissa, joissa naisia ei periaatteesta päästetty tökkimään vihollisia miekalla. 

Kirja oli hyvin koukuttavaa, masentavaa ja verenpainetta nostattavaa luettavaa. Satojen vuosien ajan armeijat marssivat eteenpäin vain, koska niitä seurasi suuri joukko naisia. He pyykkäsivät, tekivät ruokaa, paikkasivat haavoittuneita, synnyttivät lapsia, hoitivat liikkuvaa kotiaan koko ajan. Armeijaa ei olisi edes ollut ilman heitä. Silti monella nykyihmisellä on sellainen historian kirjoista saatu kuva, että naiset armeijan perässä olivat vain joukko halpoja huoria miesten viihdykkeinä, hyödyttömiä tarjoamaansa seksiä lukuun ottamatta. 

Samalla tavalla naisten työpanosta on vähätelty esimerkiksi maailmansodissa ja Vietnamissa. Armeijan palkkalistalla ollut nainen ei mitenkään voinut olla miehen veroinen tai kantaa samaa sotilasarvoa siitäkään huolimatta, että hän teki täsmälleen samaa työtä kuin miespuolinen kollegansa. Sotatantereelle päästetty nainen oli vähintäänkin moraalisesti epäilyttävä. Larsdotter nostaa esiin kiinnostavan kysymyksen siitä, mikä oikeastaan lasketaan taisteluksi, sotimiseksi ja rintamalla olemiseksi. Onko kenttäsairaalassa työskentevä sairaanhoitajanainen nähnyt sotaa vai ei? Onko ilmatilaa valvonut tai pommittajaa lentänyt nainen sotilas vai ei jos hän ei itse painanut liipasimesta?

Kirjassa ei pohdita sodan moraalia tai moraalittomuutta, todetaanpa vain ihmisten sotineen hamasta menneisyydestä saakka. Larsdotter toteaa itsekin, että kirjoittaessaan tätä kirjaa hän on nostanut esiin myös niitä naisia, jotka ovat taistelleet sodassa sillä väärällä puolella. Esimerkiksi Hanna Reitsch oli lentäjä toisen maailmansodan aikana, natsi-Saksan propagandan väline ja voiton symboli. Kirjassa häntä kohdellaan kuten muitakin, edelläkävijänä ja naisena joka sai tunnustusta teoista, jotka eivät oikeastaan olleet hänen aikakautensa naiselle sopivia. Natsi-ideologiaa tai Saksan tavoitteita sodassa ei ihailla millään tavalla.

Ilokseni siis huomasin, että ei edes tarvitse olla kiinnostunut sotajutuista viihtyäkseen tämän kirjan parissa!


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 17. kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa [23/50]
* Tietokirjahaaste
Pääluokka 9 ja lasken tämän myös itselleni vieraaksi aihepiiriksi, koska tietoni naisista sodissa olivat vähäiset ennen tämän lukemista.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät

Laura Lähteenmäki:
Yksi kevät
170 s.
WSOY 2018
Kirjastosta

Me odotimme, että Linda antaisi merkin, ja sitten me menisimme.

Kuten suurin osa varmasti tietää, Suomen sisällissodasta on nyt kulunut 100 vuotta. Kirjastossa tämän on huomannut oikeasta Vuosi 1918-buumista. Kustantajat ovat julkaisseet aiheeseen liittyviä tieto- ja kaunokirjoja tavallistakin enemmän. Tämä nimenomainen romaani on kirjoitettu vanhemmille nuorille ja nuorille aikuisille, sanotaan vaikka että suurin piirtein lukioikäisille. 

Tarina sijoittuu Tampereelle ja sen tienoille vuoden 1918 kevät-kesä-syksyyn. Viisi nuorta naista - tai ehkä pikemminkin tyttöä - päätyy sodassa punaisten puolelle. Joissakin idealismin liekki palaa kirkkaana, joillakin on täysin itsekkäät syyt pyrkiä sotimaan. Kirja alkaa kun tytöt saavat vastuulleen valkoisilta vallatun huvilan, josta tehdään punaisten kenttäsairaala. Vain kahta tytöistä on millään tavalla perehdytetty sairaanhoitoon ja pian joukko huomaakin olevansa liian suuren vastuun kantajina. Huvilalta tyttöjen tie vie naiskaartin jäseniksi ja sen jälkeen, no, eipäs paljastella juonta liikaa!

Mielestäni kirjan ja sodan tunnelma oli luotu oivallisesti. Verellä ja kuolemalla ei mässäillä ylettömästi, mutta ei sitä vähätelläkään. Suurin osa tyttöjen hoitamista miehistä menehtyy, nälkä vaivaa kaikkia koko ajan eikä viisikon sisäisiltä ristiriidoiltakaan vältytä. Miten pitkään ihminen voi venyä ennen kuin jotain menee rikki? Kysymykseen siitä, miksi tytöt osallistuvat sotatoimiin, ei anneta yhtä ainoaa vastausta. Kunnian kruunu, aatteen palo, nöyrä vahvemman seuraaminen, kaikki ovat yhtä hyviä tai huonoja syitä.

Pidin erityisesti siitä, miten Lähteenmäki on onnistunut luomaan viisi erilaista tyttöä sortumatta täysin kliseisiin hahmotyyppeihin. Aadalla, Bealla, Jennyllä, Lindalla ja Katrilla on kullakin oma kätketympi puolensa. On muuten pitkä aika siitä kun kirjassa on ollut hahmo, jota on voinut vihata niin iloisesti kuin Lindaa! Hän on juuri sellainen joka tavalla ärsyttävä itsekäs tyyppi, jolle ei toivo mitään hyvää elämässä. Joka sivulla peukuttaa sen puolesta, että hän saisi viimeinkin opetuksen. Lindan kautta kerrotaan myös siitä, miten helposti valta annetaan joukon äänekkäimmälle ja aggressiivisimmalle henkilölle riippumatta siitä, mitä hänestä ja hänen mielipiteistään oikeasti ajatellaan.


- - mutta täytyy sanoa, että Linda pelotti minua taas vähän enemmän. Hän oli hurja ja ajattelematon. Hänellä oli merkillinen valta meihin kaikkiin. Hän sai jopa järkevän Bean kuiskaamaan ja varomaan puheitaan.
(s. 43)


Kirjan lopussa on pieni katsaus kirjan taustoihin tukemaan tarinan ymmärtämistä ja hyvä niin. Kirja ei ole paras mahdollinen luettava sellaiselle nuorelle, jolla ei ole hajuakaan koko sisällissodasta. Sitä ei nimittäin selitellä kirjassa sen suuremmin. Ainoastaan Bea ymmärtää mistä sodassa on pohjimmiltaan kysymys ja koska näkökulma hyppii tyttöjen välillä, ei siihen juututa kovin pitkäksi aikaa. Oma suosikkini tyttökaartista olikin juuri Bea ja pidin hänen tarinansa lopusta eniten.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 30. kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan [22/50]
* YA-lukuhaaste 2018 - kirjassa on kaunis kansi
Huomattavasti nätimpi luonnossa kuin tuossa Instagramiin ottamassani kuvassa!

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Kaisa Haatanen & Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset: kaiken maailman kuninkaallisia

Kaisa Haatanen & Sanna-Mari Hovi:
Monarkian muruset:
kaiken maailman kuninkaallisia

400 s.
Johnny Kniga 2018
Kirjastosta

Kuninkaalliset ovat kummallisia.

Nyt pääsemmekin taas yhteen kirjalliseen paheeseeni eli kuninkaallisiin! Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta en välitä TV- tai leffa-julkimoista tahi muusikoista ja heidän elämistään. Jostain kummallisesta syystä olen kuitenkin kiinnostunut kaiken maailman kuninkaallisista. Ehkä kyseessä on jonkinlainen luonnevika tai outo perversio? Tai sitten ihan vain se, että historia on kiinnostavaa ja täynnä kruunupäitä ja heidän seurueitaan. Aikana, jolloin monarkeilla oli oikeasti valtaa, oli myös hallitsijalla väliä. Sattuiko arpaonni järkevään tyyppiin vai toivottomaan tapaukseen?

Joka tapauksessa olin onnesta ja odotuksesta soikeana kun bongasin Monarkin muruset kirjakatalogista. 400 sivua kuninkaallisia elämäkertoja ja juoruja! Jos nyt ihan totta puhutaan niin kirja on kyllä turhan paksu. Ensinnäkin se painaaa kuin synti ja toiseksi se olisi ihan yhtä hyvin voinut keskittyä vain Euroopan kuninkaallisiin. Aasian ja Afrikan hallitsijat käsitellään todella pinnallisesti ja ne sivut olisi voinut jättää poiskin. ...Ja sitten tehdä ihan toisen kirjan näistä hallitsijoista, ei niin että lukisin sen heti tai mitään.

Kirjassa siis keskitytään eurooppalaisiin kuningasperheisiin painopisteen ollessa sanotaan nyt sadassa viime vuodessa. Etenkin Iso-Britannian ja Pohjoismaiden kuninkaalliset käsitellään perin juurin. Sivuihin mahtuu paljon tuttua tavaraa kuten prinsessa Dianan elämä ja kuolema sekä Norjan prinsessa Märtha Louise, joka tunnetaan veikeästä pukeutumisestaan ja keskivertoa astraalimmista ajatuksistaan (s. 331). Tykkäsin kirjasta lukukokokemuksena erityisesti siksi, että kirjoittajilla on huumori kohdillaan. Välillä ollaan piikikkäitä, välillä pyöritellään silmiä, mutta taustalla paistaa koko ajan lempeä kiintymys toheloivia kuninkaallisia kohtaan.

Kirjassa on myös paljon sellaista nippelitietoa jota en tiennyt, ja joka epäilemättä säilyy mielessäni pari päivää painuakseen sitten unholaan seuraavaan Trivial Pursuit-peliin saakka. En esimerkiksi tiennyt, että 19.6. on päivä, jolla on erityistä romanttista merkitystä Ruotsin Bernadotteille. Silloin ovat menneet naimisiin muutkin kuin Victoria ja Daniel. Lisäksi kirja on mainio katsaus eri maiden historiaan niiden hallitsijoiden kautta. Miten vikkelään lakeja onkaan pitänyt muuttaa kun kuninkaalliset ovat halunneet naida sopimattomia puolisoita tai saaneet pelkkiä perimysjärjestykselle hyödyttömiä tyttölapsia. Miten erilaiset asiat ovatkaan olleet lähimpänä eri kruunupäiden, etenkin kuningattarien ja prinsessojen, sydämiä puutarhoista Alzheimer-potilaisiin.

Kaiken kaikkiaan mainio hyväntuulen kirja!


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 49. vuonna 2018 julkaistu kirja [21/50]
* Tietokirjahaaste
YKL pääluokka 9, kirjastossa luetteloitu luokkaan 99.13

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Pirjo Puukko:
Mutkanlukutaito
135 s.
Stresa 2017
Arvostelukappale kirjailijalta, kiitos!

Nuuhkimme varhaista aamua Suomenlinnan lautalla Maijan kanssa.

Tämä oli lukupinossani jo viime kuussa, mutta jäipä sitten odottamaan kun lukeminen ei innostanutkaan. Nyt halusin aloitella jos ei kevyellä kirjallisuudella niin ainakin kevyellä kirjalla ja kaivoin tämän esiin pinostani. 135 sivua novelleja, siitä on vaikea mennä kevyempään suuntaan astumatta lanu-kirjallisuuden pariin.

Suhteeni novelleihin on sikäli kaksijakoinen, että hyviä luen mielelläni, mutta jostain syystä en useinkaan viitsi varta vasten lainata novellikokoelmaa. "Kun ne tarinat ovat kuitenkin niin lyhyitä ja joukossa on huonoja ja ei vain voi." Tämäkin olisi varmasti jäänyt lukematta jollen olisi saanut arvostelukappaletta, mikä olisi ollut sääli. Kokoelma on nimittäin varsin laadukas.

Mutkanlukutaito sisältää 18 novellia joiden yhteisenä teemana on toisen ihmisen kohtaaminen. Tuttuja ja tuntemattomia tavataan niin tien varren ojassa kuin kerrostalon kylmäkellarissakin. Novellien ihmiset ovat ihan tavallisia Maija Meikäläisiä, eivät poliitikkoja, leffatähtiä tai muita julkimoita. Heistä saa kuitenkin ja tietenkin irti paljon iloa, surua ja sekä kauniita että julmia hetkiä. Pidin paljon kirjailijan tavasta maalata sekä tunnemaisemaa että ihan tavallista maisemaa. Hehkuvan kesän tuntee omalla iholla vaikka ulkona on vielä pakkasasteita.


Lämpömittari laulaa kolmeakymmentä.

Ollaan kymmenisen kilometriä Firenzestä itään, pienen kylä laitamilla valtavan vanhan talon vieraina.

Annan ihon imeä lämpöä yläpihan lehvämajassa. Alatasanteen uima-altaalta kuuluu loisketta. Kaksisataa vuotta vanha rakennus hylkii kylkeensä kaiverrettua muovista uima-allasta. Minäkin suljen korvani, olen lojaali vanhalle rakennukselle.
(s. 20)


Ihan erityisesti pidin kokoelman hauskoista novelleista. Kyllä olisin aivan yhtä kostonhimoinen kuin Omenapuun oksien Tiina ja Antti, joita vainoaa naapurin niuho pariskunta. On se kumma kun ei omalla tontillaan saa tehdä mitä haluaa. Muita suosikkejani olivat nimikkonovelli Mutkanlukutaito, jossa kadonneet tekohampaat huolettavat enemmän kuin ojaan ajo, sekä Vastarannan soitto, jossa ollaan liikkeellä tyypillisellä suomalaisella kesämökkimeiningillä.

Kokoelmassa oli muutama novelli, joista en suuremmin perustanut. Esimerkiksi yllä oleva lainaus on Poltetusta siennasta. Sen tunnelma oli ihana kunnes minulle valkeni, että se pyörii iki-inhokkini eli uskottomuuden ympärillä. Tämä ei toki ole mitenkään kirjailijan vika, sattui vai niin että hän osui novellissa aiheeseen josta en halua lukea. Kaikillahan näitä aiheita on. Kokoelmassa oli myös muutama novelli, jotka mielestäni olisivat toimineet paremmin pienellä viilauksella. Esimerkiksi Viileyden vuoksi olisi ollut kivempi jos se olisi kertonut vain kellarimummoista ja ne toiset näkökulmat olisi jätetty pois. Ne eivät tuoneet tarinaan mitään olennaista, mutta mummot olivat erinomaisen hupaisia.

Mutta, makuja on monia. Kokonaisuutena mukava ja monipuolinen novellikokoelma, eikä ainakaan minua olisi haitannut vaikka se olisi ollut vähän pitempikin. Toivottavasti kirjailija jaksaa kirjoittaa lisää!

Lisäpisteitä kauniista kannesta, näitä ei liian usein näe.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 25. novellikokoelma [20/50]

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Maaliskooste

Olipas hidas lukukuukausi! Syyllinen löytyy alta, tuo Janet Evanovichin kirja tappoi tehokkaasti lukuhalut pitkäksi aikaa. Nyt olen pääsiäislomalla ja lukemaan en ole siksi ennättänyt, mutta eiköhän lukeminen ala taas kotiinpaluun myötä sujua.


Luettu & blogattu

Minna Eväsoja: Shoshin - aloittelijan mieli
Japanilaista filosofointia. Upea kuvitus, japanilaisia käsitteitä avattiin pintaraapaisun verran.


Luettu & bloggaamatta

#01: Janet Evanovich: Turbo Twenty-Three

Tämä jäi bloggaamatta, koska tästä ei ollut sen suurempaa sanottavaa. Samaa tuttua popcornhömppää, mutta taso on mielestäni laskenut entisestään.

Etenkin minua häiritsi se, miten typeräksi Lula on muuttunut ajan kuluessa. Ei hänellä koskaan muodollista koulutusta tai laajaa kirjatietoutta ollut, mutta ei hän silti ollut tyhmä sarjan alkupään kirjoissa. Nyt hän on vain parodia itsestään, se koominen sivuhahmo, jolle ei enää nauruja irtoa.

Kirja myös aiheutti minulle melkein koko kuukauden kestävän lukujumin, joten en muistele sitä sen suuremmalla lämmöllä. Helmet-lukuhaasteeseen sentään nappasin kohdan 34. kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta (Lulan myötähäpeää aiheuttaneet tosi-TV-jaksot).


#02: Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti: "Sarah's Scribbles" -kokoelma

Hauska sarjakuvakirja, mutta taidan jo olla ihan hitusen liikaa se myyttinen aikuinen tälle. Suurin osa huumorista upposi, mutta osa stripeistä oli selkeästi tarkoitettu nuoremmille aikuisille ja opiskelijoille. Silti, lukemisen arvoinen!

Yksi piste lisää Sarjakuvahaasteeseen.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Minna Eväsoja: Shoshin - aloittelijan mieli: japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista

Minna Eväsoja:
Shoshin - aloittelijan mieli:
japanilaisia ajatuksia ja
ajatuksia Japanista

196 s.
Gummerus 2018
Kirjastosta

Japanilaisessa kulttuurissa on kautta aikojen osattu arvostaa tietoa, oppimista ja kauneutta.

Kuten niin monet muutkin, minäkin luin parisen vuotta sitten Minna Eväsojan kirjan Melkein geisha. Pidin siitä ja se on siitä lähtien kuulunut hatusta vedettäviin kirjavinkkeihini. Kun kirjastossa harhailee "jotain kivaa ja minulle uutta, ihan sama mitä" etsivä aikuinen, Melkein geisha on helppo kaupata etenkin naisille. Varasinkin Eväsojan uusimman heti kun se oli mahdollista.

Shoshin - aloittelijan mieli on paljon filosofisempi teos kuin luulin. Eväsoja on valinnut kirjaan koko joukon japanilaisia käsitteitä, joita hän avaa kirjassa lukijalle. Käsitteet liittyvät enimmäkseen japanilaiseen filosofiaan ja estetiikkaan, ja ovatkin osittain elämänohjeita. Esiin nousevat etenkin joidenkin suurten teemestarien mietteet ja teehuoneiden estetiikka kukkien asettelusta teepannun syvimpään olemukseen. Kirjassa on paljon sellaisia käsitteitä, joiden ymmärtäminen vaatisi jos nyt ei suoranaista opiskelua niin ainakin hieman syvempää perehtymistä. Sivun, parin mittaiset selitykset tuntuvat vain raapaisevan pintaa.

Kirjassa on paljon tuttuja ajatuksia, mutta ei niiden toistamisesta haittaakaan ole. On myös helppo ja helpottavaa huomata, että tietyt asiat ovat yleismaailmallisia. Monen käsitteen taustalla on ajatus siitä, että täydellistä teknistä suoritusta tärkeämpää on se, millä mielellä suoritus tehdään. Jos sydän on paikallaan ja teetilaisuuden emännän mieli tyyni, ei haittaa vaikka teekulho on hieman väärässä asennossa.


Teemestari kehottaa meitä kuitenkin ennen kaikkea pysähtymään hetkeen arjessa, kaikissa tavallisissa kohtaamisissa perheenjäsenten, ystävien ja läheisten kanssa - nostamaan tavallinen erityisen asemaan.
(s. 38)


Kirjassa on myös harvinaisen upea ja hyvin valittu kuvitus. Eväsoja on itse valinnut kirjan kuvat Ateneumin taidemusen japanilaisten puupiirrosten kokoelmasta. Kuvat tukevat kirjan mietiskelevää tekstiä ja ainakin minä haluaisin nyt nähdä piirrokset omin silmin.


Haasteet:
*Helmet-lukuhaaste 2018 - 26. kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt [19/50]

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Helmikooste

Helmikuu olikin ihan kiva lukukuukausi. 

Joukkoon mahtui onneksi pari mielestäni todella hyvää kirjaa, joten lukuinto ei päässyt nuupahtamaan. Tällä hetkellä lukujonossa on taas melkoisen monta kirjaa. Kiinnostavat uutuudet mokomat tahtovat tulla kirjastoon kaikki yhtä aikaa sen sijaan, että tulisivat järkevää kirja per viikko tahtia. Ja sitten on niitä pitkään suunniteltuja sekä herätelainoja...

No onpahan mistä valita maalikuun koittaessa!


Luetut & blogatut


Elka matkalla pohjoiseen. Koukuttava post-apokalyptinen selvitymistarina, sopivasti kuvottava jos niin voi sanoa.

Milla ja majakkasaaren mysteeri. En tykännyt, mutta olipahan ainakin nopealukuinen.

Tuhoon tuomittu retkikunta jäätiköllä. Huikea kirja, ronbinsoncrusoilu jäätiköllä ja traaginen loppu ihan minun makuuni.

Saksalais-suomalainen perhe ja suomalaisin sana. Leppoisa ja hauska, hyväntuulen viikonloppulukemista.

Pieniä kieroja lemmikkijuttuja. Todella epätasainen tarinakokoelma, muutama hyvä ja sitten ne muut.

tiistai 27. helmikuuta 2018

Tuija Lehtinen: Lemmikkilyhärit

Tuija Lehtinen:
Lemmikkilyhärit
156 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Plup.

Hämärässä menneisyydessä, nykynuoren näkökulmasta vuonna miekka ja kivi, olin nuorempi kuin nyt ja luin Tuija Lehtisen Mirkka-sarjan moneen kertaan. Ja sitten vielä yhden kerran ihan varmuuden vuoksi. Luin myös muutamia hänen yksittäisiä nuorten & nuorten aikuisten kirjojaan, mutta niillä ei ollut lukuintooni samanlaista vaikutusta kuin Mirkalla ja Masalla. Sitten jossain vaiheessa totesin olevani jo liian aikuinen niille ja liian nynny lukemaan Mirkkoja uudelleen (entä jos aika onkin vain kullannut muistot??), ja Lehtiset saivat jäädä.

Lemmikkilyhäreihin tartuin lähinnä YA-lukuhaasteen siivittämänä sekä siksi, että se mainittiin eräässä kirjastolaisten vinkkaustapahtumassa. Kirjan tarinat ovat lyhyitä, eivät oikeastaan edes novelleja, joten niihin on helppo tarttua kenen tahansa. No katsotaan miltä Lehtiset nyt tuntuvat, ajattelin, ja sitä paitsi tässä kirjassa on lemmikkejä. Ehkä jopa kissoja!

Kirjassa on kissoja, pisteet siitä! Itse asiassa yksi suosikkilyhäreistäni oli tarina Kossu-kissasta, joka näytti ilkeälle Inka-tädille mistä kissat on tosi paikan tullen tehty.


- Jotain se hautoo, Inka oli sanonut varmana. - Se ei pidä minusta. Musta kissapiru.

- Oletko unohtanut ottaa lääkkeesi? äiti oli kysynyt kuivasti.

- Minä mitään syö, Inka oli äyskäissyt.

- Ehkä kannattaisi, äiti oli vihjannut.
(s. 41)


Kossun tarina toimi mainiosta tällaisena pienenä lyhärinä. Toisessa suosikissani, Uolevi-minipossussa, olisi helpostikin ollut ainesta pitempään tarinaan. Se tuntui ihan kirjan ensimmäiseltä luvulta tai parilta ja olisin mielelläni lukenut sitä enemmänkin.

Mutta noin kokonaisuutena kirja on kovin epätasainen tapaus. Meillä  se on nuorten aikuisten puolella, mutta osa lyhäreistä sopisi paremmin lapselle kuin nuorelle aikuiselle tai edes nuorelle. Lasten osastolle tätä ei kuitenkaan voi laittaa niiden selvästi YA-yleisölle kirjoitettujen juttujen vuoksi. Muutamat tarinat olivat hyviä, suurempi osa lähinnä kummallisia tai suoraan huonoja. 

Henkilökohtainen inhokkini, jonka haluan nostaa tässä esille, oli kirjan viimeinen lyhäri Jörö-koirasta. Tarina sinällään oli ihan okei. Se asia, joka sai minun karvani pystyyn, oli jatkuva sanan "natsimutsi" käyttö. Sori vaan jos on pipo kireällä, mutta mielestäni natsi-sanaa ei sovi heittää pöydälle kuin halpaa pelikorttia. Sillä on oma synkkä historiallinen merkityksensä eikä sitä pitäisi käyttää halpana (ja huonona) vitsinä.

Eli kovin epätasainen kokoelma tosi lyhyitä tarinoita. Sopinee nuorelle/nuorelle aikuiselle, joka ei lue kovin paljon tai jaksa keskittyä pitkään tarinaan. Plussana kyllä se, että tässä esiteltiin monenlaisia lemmikkejä perinteisten kissojen ja koirien lisäksi.


Haasteet:
* YA-lukuhaaste 2018 - suomalainen kirjailija
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 40. kirjassa on lemmikkieläin [17/50]

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä: suomalaisinta sanaa etsimässä

Dieter Hermann Schmitz:
Kun sanat ei kiitä:
suomalaisinta sanaa etsimässä

303 s.
Atena 2017
Kirjastosta

Joskus yksinkertaiset oivallukset vaativat eriskummallisia kokemuksia.

Olen joskus maailman aikaan lukenut Hermann Dieter Schmitzin edellisen romaanin, Täällä pohjoisnavan alla. Muistelin sitä sopivan kevyeksi tarinaksi, joten halusin lukea tämän uudenkin opuksen. Tämä paljastuikin oikein hyväksi sunnuntaikirjaksi. Sellaista sopivan leppoisaa ja hihityttävää ei-romanttista hömppää, jonka parissa viihtyi mainiosti muutaman tunnin.

Schmitz on siis Saksan Reininmaalta kotoisin oleva Tampereen yliopiston saksan kielen lehtori, joka asettui Suomeen monia vuosia sitten työn ja suomalaisen vaimon vuoksi. En väitä, että juuri hän olisi tämän kirjan pääosassa, mutta eräänlainen alter ego päähenkilö varmasti on. Pohjimmiltaan tarina on fiktiivinen, mutta mukana on epäilemättä iso siivu kirjailijan omasta elämästä. Se tästä niin hauskan tekikin: on aivan selvää, että huomiot suomen kielestä ja kahden maan kulttuurieroista on tehty rakkaudella pitkän ajan kuluessa.

Kirjan tarinassa on kaksi pääjuonta. Toisessa päähenkilö ja hänen tutkimusryhmänsä metsästävät suomalaisinta sanaa. Tätä varten on oma nettiportaalinsa, jonne ihmiset saavat jättää omia ehdotuksiaan. Näitä ja päähenkilön omia ehdotuksia kytketään sitten toiseen juoneen, päähenkilön perheen kahden kielen ja kulttuurin arkielämään. Huono lentosää ja yllättävä matkatoveri saavat hänet pohtimaan rakkautta ja sitä, miten hemmetin hankala Suomessa on kertoa toiselle rakastavansa tätä. Eihän sellaista voi sanoa perheelle aamukahvipöydässä ilman, että he epäilevät vähintäänkin aivotärähdystä. Päähenkilö asettaakin itselleen kolme tavoitetta: tehdä vaimo yhtä onnelliseksi kuin hääpäivänään, olla kahdelle lapselleen maailman paras isä, ja saada perheen vaativa kissa kuriin. Suomalaisia keinoja käyttäen toki etteivät he mene tolaltaan järkytyksestä.

Tarina kertoo siis kohtuullisen tavallisesta arkielämästä, jonka lomassa löydetään monien suomalaisten sanojen pohjimmainen merkitys sekä se perheenjäsenten keskeinen ja usein ääneensanomaton rakkaus. Himmeli, äkäpussi ja pakkoruotsi tavataan luonnollisissa ympäristöissään, sotaveteraani ja Santa Lucia tulevat tutuiksi hyvinkin koskettavilla tavoilla. 

Olennaista kirjassa ovat myös kommunikointivaikeudet, jotka eivät aina johdu kulttuuri- tai kielieroista. Ihmiset vain ovat erilaisia. Tiedätkö esimerkiksi sen ärsyttävän ihmisen, joka ei tarkoita pahaa, mutta jaarittelee ikuisuuksia vastaamatta silti koskaan kysymykseesi? Kaikkihan sellaisen tuntevat.


Olen yksinpuhelun suuri ystävä ja harrastan sitä erittäin mielelläni silloin harvoin, kun olen itsekseni kotona. Yksinpuhelussa on ainakin kolme hyvää puolta.

Ensinnäkin voin olla varma, että kuuntelen itseäni keskittyneesti. Toiseksi tiedän tasan tarkkaan, mitä tarkoitan. Ja kolmanneksi olen aina samaa mieltä kanssani. Kaikkeen tähän verrattuna kahden Homo sapiensin välinen kommunikaatio on erittäin häiriöaltista.
(s. 207)


Pidin siitä, miten jossain aiemmassa kappaleessa mainittu asia saattoikin tulla tärkeäksi myöhemmin sekä siitä, miten kirjavaa joukkoa päähenkilön tapaamat ihmiset olivatkaan. Sakista löytyvät niin yleisen saunan Runeberg, alapääjuttujen harras ystävä, kuin naapurin Puhaltajakin, tuo kirottu sunnuntairauhan rikkoja. Lopussa löytyy myös se suomalaisin sana, jonka joudutte kyllä selvittämään ihan itse kirjaa lukemalla.


Luettu myös mm.:
Kirja hyllyssä, Kirjat kertovat, Tuhansia sivuja ynnä muut

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 39. kirja on maahanmuuttajan kirjoittama [16/50]

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Bea Uusma: Naparetki: minun rakkaustarinani


Bea Uusma:
Naparetki: minun rakkaustarinani
(Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013)
290 s.
Like 2015
Kirjastosta


Minä vihaan palelemista.

Edellinen lukemani kirja oli pettymys, mutta tämän suhteen olen aivan myyty. Että olikin mahtavaa lukea Lukurauhan päivänä jotain näin hienoa! Tätähän on kehuttu joka paikassa ilmestymisestään saakka, mutta enpä saanut tartuttua asiaan ennen kuin nyt. Sitten se olikin menoa ja uppouduin kirjaan ihan täysin.

Kirja on sikäli surullista luettavaa, että lopputuloksen tietää jo ennalta. Pohjoisnavalle pyrkinyt ruotsalainen Andreé-retkikunta kuolee vuonna 1897 Valkosaarella. Salomon August Andreén, Nils Strinbergin ja Knut Frænkelin ruumiit ja jäljellä olevat tavarat löydetään saarelta vuonna 1930. He eivät koskaan pääse lähellekään Pohjoisnapaa ja kuolevat ...niin mihin? Sitä Bea Uusma tässä selvittää ja kertoo samalla huikean tarinan selviytymistaistelusta arktisissa olosuhteissa.

Retkikunta lähtee niin sanotusti soitellen sotaan. Heillä ei ole paljoakaan tietoa arktisista alueista. He eivät suostu muuttamaan mieltään vaikka käykin ilmi, että heidän varusteensa ovat puutteelliset. Heidän aikomuksenaan on lentää Pohjoisnavan yli vetykaasupallolla eikä kenenkään mielessä käy vakavissaan epäonnistumisen mahdollisuus. He, kolme herrasmiestutkijaa, luottavat tuulen puhaltavan yhteen suuntaan ja pallon pysyvän vaivatta ilmassa. Tottahan he selviävät leikiten pienestä lennosta jäätikön yli.


Nyt he seisovat jäällä ja kaikki, mitä he näkevät, joka puolella, on valkoista. Horisonttiviiva on sulautunut taivaaseen. Kolme miestä, joilla on mahdollisimman vähän tietoa arktisista olosuhteista, on äkillisesti keskellä valkoista painajaista.
(s. 60)


Kirja on äärettömän mielenkiintoinen ja myös visuaalisesti upea kirja. Uusma ei vedä tarinaa ja johtopäätöksiään hatusta. Miesten selviytymistaistelua seurataan heiltä jääneiden todisteiden valossa. Kirjassa on heidän ottamiaan valokuvia, heidän kirjoittamiaan kirjeita ja otteita päiväkirjoista. Kamppailua hyisissä oloissa voi siis seurata eturiviltä. Lukijalle selviää täsmälleen minä päivänä he ampuivat ensimmäisen jääkarhun ja millainen arktinen sää oli 28.9.1897. Surullisinta luettavaa olivat ne toiveikkaimmat päiväkirjamerkinnät ja Strinbergin kirjeet rakkaalle Annalleen. He kaikki uskoivat vakaasti selviävänsä vielä pakkolaskun tehtyäänkin. Kukaan heistä ei tullut elävänä takaisin.

Kirjassa on myös kuvia paikasta, josta heidän jäänteensä löydettiin sekä itse jäänteistä. Uusma analysoi kaiken niin tarkasti kuin voi, koska retkikunnan kohtalo riivaa hänen mieltään. Kuolemaan johtaneista syistä on esitetty arvailuja vuodesta 1930 saakka, mutta mikään niistä ei tunnu oikealta. Mitä tutkijoilta on mennyt ohi silmien ja korvien? Tutkimusmateriaaliin perehtyessään Uusma on kuin paraskin dekkarisarjan rikostutkija ja tempaa lukijan mukaansa salaisuutta paljastamaan.

Pokkaripainoksesta on ilmeisesti jätetty kuvitus pois? En osaa kuvitellakaan miten kirja toimii ilman niitä. Tässä kirjaston kovakantisessa niteessä on kaikki herkut tallella ja mielestäni kuvitus on ratkaisevassa osassa jos nyt ei kuolinsyyn selviämisessä niin ainakin tunnelman luomisessa. Tämä on kopio kuvasta, joka on otettu Kotkasta, vetykaasupallosta johon retkikunta nousi ja joka koitui heidän kohtalokseen. Tässä on kuvia retkikunnan päiväkirjoista, näytteitä heidän omin käsin kirjoittamistaan sanoista. Tässä puhuvat kuolleet miehet.

Uusman teoria kuolinsyistä on niin hyvin perusteltu, että ainakin minä päätän uskoa siihen.

Kerrassaan mahtava kirja!


Luettu myös mm.:
Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 24. surullinen kirja [15/50]
* Tietokirjahaaste 
YKL pääluokka 4, kirjastossa luetteloitu luokkaan 48.61

perjantai 9. helmikuuta 2018

Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta

Jukka-Pekka Palviainen:
Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta
160 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Sen kesän aikana Milla oli sanonut ja huutanut EI ainakin tsiljoona kertaa.

Luen nykyään itseäni kummastuttavan vähän nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuutta. Senpä vuoksi hyppäsin mukaan Sivujen välissä-blogin Hannan YA-lukuhaasteeseen tai oikeastaan YA-bingoon. No, myöskin sen vuoksi, että useimmiten en vain voi vastustaa bingoja. 

Operaation ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Jukka-Pekka Palviaisen Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta, koska kansikuva näytti jännältä ja takakansiteksti lupaavalta. Tihutöitä majakkasaarella? Jännä suljetun huoneen mysteeri! Niin se ulkonäkö pettää. 

Tähän väliin huomautan, että en ole koskaan ennen lukenut Palviaisen kirjoja, joten en tiedä millainen tämä on suhteessa hänen muuhun tuotantoonsa. 

Kansikuva lupaa Viisikko-henkisyyttä nuorilla aikuisilla varustettuna. Itse asiassa kirjassa ei ole kuvan kaltaista autiotaloa eikä myöskään tuollaista kauhutrilleritunnelmaa. Miksi nuorisojoukkoa näyttää johtavan poika kun kirjan kertoja on Milla-niminen tyttö? Kai sieltä iStockphotosta olisi parempikin kuva löytynyt.

Takakansi puolestaan lupaa huippuunsa viritetyn nuortenromaanin, jossa kukkii huumori vakavista sävyistä huolimatta. Tämä on yhtä huippuunsa viritetty kuin vaarilta peritty yskivä pappatunturi. Huumorinkukka on kaiketi kauneimmillaan lauantaikakka-vitsissä. Vakavat sävyt ovat ilmeisesti eksyneet matkalla kirjan sivuille.

Lukiessani ja sen jälkeen mietin kenelle ihmeelle voisin tätä suositella. Millainen nuori tämän haluaisi lukea? Tulin siihen tulokseen, että teknisesti ottaen tämä olisi hyvä kirja sellaiselle, jolla on vaikeuksia lukea. Kirjan lauseet ovat hyvin yksinkertaisia eikä sitä pilata turhalla tunnelman luomisella. Tai tunnelman luomisella ollenkaan.


Matti kysyy isältä, voiko se olla avuksi. Isä yrittää hymyillä ojentaessaan Matille jätesäkin. Matti asettuu Millan viereen. Se hymyilee hänelle leveästi.

"Moi."

"Sitä samaa."
(s. 56)


Koko kirja on kirjoitettu tuolla tavalla. Lyhyesti, mitään kuvailematta. Palviainen kertoo eikä näytä. En oikeastaan haluaisi suositella tätä niillekään, joiden lukutaidon tasoa teksti vastaa, koska kirjan hahmot ja juoni ovat kehnoja. En osaa oikein kuvitella mikä tässä herättäisi kenenkään lukuinnostuksen ja tekisi tästä miellyttävän lukukokemuksen. Tartu mieluummin  oikeaan, taidolla tehtyyn selkokirjaan!

Ainakin pari muuta bloggaria on saanut irti tästä jotain hyvääkin (linkit alla). Minä en saanut, mutta tulipahan luettua. 160 sivua hurahti vallan vaivattomasti, joten hetkonen, löytyihän tästä jotain positiivistakin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* YA-lukuhaaste - kirjassa naiskertoja
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 1. kirjassa muutetaan [14/50]
Saareen ja pois niinkin paljon, että asetelma "hiljainen majakkasaari" ei pidä ollenkaan paikkaansa.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Beth Lewis: Suden tie

Beth Lewis:
Suden tie
(The Wolf Road, 2016)
410 s.
Like 2017
Kirjastosta

Istuin korkealla tammenoksa polvien välissä ja katsoin, kuinka tatuoitu mies kahlasi lumessa.

Tämäkin on niitä kirjoja, joita ahneet käpäläni hivelivät heti sen saavuttua kirjastoon. Sillä hetkellä minulla oli kuitenkin muutakin luettavaa, joten kirja jäi odottamaan sopivaa hetkeä. Se oli eilen. Jos olisin tiennyt miten koukuttava tämä on, olisin aloittanut lukemisen aiemmin päivällä enkä vasta illalla. Nyt tätä tuli luettua yli puolen yön kunnes järki ilmoitti, että aamulla on muuten herättävä töihin. Onneksi iltavuoroon joten sain luettua tämän aamusella!

Kirja sijoittuu näennäisesti post-apokalyptiseen Amerikkaan, joka pommitettiin maan tasalla ilmeisesti kolmannessa maailmansodassa. Sanon näennäisesti koska oikeastaan tuolla ei ole mitään merkitystä. Kirjassa ei suuremmin scifistellä tai selitetä tilannetta, mutta miljöö antaa mahdollisuuden päästä helposti villakoiran ytimeen eli ihminen vs. luonto kamppailuun. Kun suuret kaupungit on jyrätty maan tasalle, ei tarvitse selitellä niiden tai teknologian puutetta sen kummemmin. Tarina olisi melkein yhtä hyvin voinut sijoittua 1800-luvun lopulle Klondiken kyltaryntäyksen tienoille.


Luonto varmaan miettii, että ihmiset eivät enää ansaitse sen antimia, ja totta puhuakseni luulen, että se on oikeassa. Tuijotin maaperää, joka oli revitty ja raastettu kuin silla ei olisi arvoa, kuin se ei olisi elossa ja hengittäisi, kuin se olisi pelkkä muurahaiskeko, jonka voisi tallata. Helvetti, näky melkein särki sydämeni.
(s. 223)


Olen salaisesti suuri robinsoncrusoiluviihteen eli luonnossa selvitymistarinoiden ystävä, joten kirjan tarina upposi minuun kuin veitsi peuran kurkkuun. Tarina alkaa kun 7-vuotias tyttö tempautuu rajumyrskyn mukana teille tuntemattomille. Hän päätyy tatuoidun miehen, Ansastajan (jonka luin muuten valitettavan monta kertaa Anastasiana), mökkiin. Tyttö saa nimen Elka ja Ansastaja opettaa hänet selviämään ankarassa luonnossa. Kymmenkunta vuotta myöhemmin Elkalle selviää, että Ansastaja metsästää muutakin kuin peuroja. Alkaa pakomatka pohjoiseen, jossa Elka toivoo tapaavansa kauan sitten kullan perään lähteneet vanhempansa.

Matkan varrella Elka tapaa toisen nuoren naisen, Penelopen, jonka kanssa hän jatkaa metsissä juoksentelua. Kirja keskittyykin Elkan suhteisiin Ansastajaan ja Penelopeen, villiin luontoon ja sivistykseen. Ansastaja edustaa kaikkea sitä, minkä normaali ihminen tietää hirvittäväksi ja epäinhimilliseksi. Ansastaja on se, joka Elkasta oli huomaamattaan ja kovaa vauhtia tulossa. Armoton psykopaatti, jolle peura ja ihminen ovat täsmälleen sama asia. Penelope taas on ihmisyys ja sivistys, mutta hänenkään kohdallaan ei ole kyse mistään perihyvyydestä ja itkevien sydänten lempeydestä. Penelopekin osaa olla armoton ja häikäilemätön, mutta hän tietää mikä ero on ihmisellä ja peuralla.

Robinsoncrusoilun lisäksi kirjassa pohditaankin syntyjä syviä. Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Missä on ihmisen ja pedon, ihmisen ja hirviön raja? Miten ihminen voi sietää ja osallistua hirvittäviin tekoihin tajuamatta mitä on tekemässä? Totuus Elkan kuvottavasta lapsuudesta selviää lukijalle ennemmin kuin Elkalle itselleen. Odotinkin suurella mielenkiinnolla sitä hetkeä, jolloin Elkan mieli ei enää kyennyt vääristelemään hänen muistojaan ja todellisuus iski vasten hänen kasvojaan.

Juonellisesti ja teemallisesti tykkäsin kirjasta todella paljon. Pidin myös siitä, että kirja oli täynnä rautaisen tahdon ja selkärangan omaavia naishahmoja. Yleensä tällaiset post-apokalyptiset kirjat ovat täynnä raakoja raiskauksia ja naiset ovat niissä miesten omaisuutta. Kiinnostukseni tällaiseen on jossain siellä absoluuttisen nollapisteen paikkeilla. Tällä kertaa naiset ovat ihan yhtä vahvoja kuin miehetkin, tärkeitä ja aktiivisia yhteiskunnan osia. Sukupuoli ei selvästikään hidasta ketään tässä kirjassa, koska naisia löytyy niin lainvartijoista kuin esimerkiksi sahatavaran työstäjistäkin eikä kukaan pidä sitä mitenkään ihmeellisenä. Toki niitä hyväksikäyttäjiäkin löytyy, mutta sekään ei ole vain miesten aluetta.

Eli tämä oli sitä omasta mielestäni parempaa dystopiakirjallisuutta. Suosittelen jos et ihan pienistä tai suuremmistakaan raakuuksista hätkähdä. 


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 33. selvitymistarina [13/50]

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Tammikooste

Enpä olisi tammikuun alussa uskonut, että luen kuukaudessa näinkin monta kirjaa! Kieltämättä lukuhalua siivitti intoni suorittaa Helmet-lukuhaaste kerrankin loppuun saakka, mutta siinä toivossa tulikin luettua kaikenlaista kivaa. Erityisen iloinen olen siitä, että löysin Carrie Fisherin ja Kati Närhen kirjat, ja sain luettua yhden niistä sarjoista, joihin en ole vain saanut tartuttua. 

Toivottavasti lukuinto jatkuu!

...Siksikin, että tulin ilmoittautuneeksi YA-lukuhaasteeseen. Luin nuorten aikuisten kirjallisuutta yhteen väliin paljon enemmän kuin nyt ja vaikka olen vielä kohtuullisesta kartalla YA-maailman tapahtumista, kirjoihin itseensä syventyminen ei olisi haitaksi.


Luettu & blogattu

Carrie Fisher: Wishful Drinking
Elämä riippuvuuksien ja bipolaarisuuden kanssa. Kirpakkaa huumoria, vakavaa ja raa'an rehellistä asiaa.

Janet Evanovich: Tricky Twenty-Tow
Stephanie Plum vs. rutto. Hauskempi kuin edellinen osa, en malttanut jättää kesken.

Kerstin Gier: Rubiininpuna
Kun aikamatkustusgeeni aktivoituu. Hauska ja vetävä kirja, luen ehdottomasti seuraavankin osan.

Kerstin Gier: Safiirinsini
Gwendolyn jatkaa aikamatkailua. Kivaa ja kevyttä luettavaa, en kuitenkaan Gideonista senkään vertaa kuin edellisessa osassa.

Kerstin Gier: Smaragdinvihreä
Trilogian päätösosa. Gideon edelleen ärsyttävä, Gwendolyn ihastuttava, lukisin häestä enemmänkin.

Kati Närhi: Saniaslehdon salaisuudet
Agnes ja Planktonin salaisuudet. Löytö sarjishyllystä, juuri sopivalla tavalla vinksahtanut.

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi
Opiskelijaelämää kuohuvassa Etelä-Koreassa. Harmi kyllä en lämmennyt tälle yhtään, olisi pitänyt tietää enemmän Korean historiasta.

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
Agnes ja sisäoppilaitoksen salaisuus. Juuri sopivaa viikonloppulukemista, Agneksen sokeat pisteet huvittavat edelleen.

John Steinbeck: Helmi
Ahneuden poluilla. Herätti lähinnä ärsytystä, mutta onpahan yksi klassikko lisää jonka voin sanoa lukeneeni.

Kati Närhi: Seitsemäs vieras
Agnes ja kartanon epälyttävät vieraat. Agneksen kasvun lapsesta nuoreksi naiseksi huomasi kivasti tässä osassa.

Carrie Fisher: Shockaholic
Kohteena sähköshokkihoidot ja Hollywoodin vaikeatkin ihmissuhteet. Fisherin elämä oli melko uskomaton monellakin tavalla.

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
Seniori-isä nai uhkean ukrainalaisen. Hauska ja koskettava kirja, huumori ja vakavat asiat hyvin tasapainossa.

tiistai 30. tammikuuta 2018

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

Marina Lewycka:
Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
(The short history of tractors in Ukranian, 2005)
367 s.
Sammakko 2006
Kirjastosta

Kaksi vuotta äitini kuoleman jälkeen isäni rakastui hohdokkaaseen eronneeseen ukrainalaisnaiseen.

Olen pyöritellyt tätä kirjaa satunnaisesti käsissäni jo monta vuotta, koska pidän sen kannesta. En kuitenkaan koskaan lainannut sitä lukukelvottoman takakansitekstin vuoksi. Pikkuruisia kellertäviä kirjaimia sinisellä pohjalla, kenen mielestä se oli millään tavalla hyvä idea? Minulla ei ole sellaista haukan katsetta, jota varten se lienee tehty, joten enpä edelleenkään tiedä mitä siinä sanotaan. Kirjan kannalta oli onni, että sen kansikuva on niin mieleenjäävä ja että mietin mitä lukisin Helmet-lukuhaasteen kirjan kannessa on ajoneuvo-kohtaan. Lainasin tämän siis jotakuinkin sokkona.

Kirjan kertoja on viittäkymppiä lähentelevä englantilainen Nadja, jonka äiti on kuollut pari vuotta ennen tarinan alkua. Nyt Nadjan jo ennestään erikoinen 84-vuotias isä Nikolai on hurahtanut lopullisesti: hän on palavasti rakastunut 36-vuotiaaseen uhkeaan ukrainalaiseen yksinhuoltajaan ja aikoo naida hänet. Nadja ei ole puhunut isosiskolleen Veralle äidin kuoleman jälkeen, mutta nyt yhteinen vihollinen saa heidät asettautumaan yhteen rintamaan. Valentinasta on päästävä eroon välittömästi.

Huonosti suunniteltu kansi on saanut jättämään väliin hyvän kirjan. Heti kun alkuasetelma selvisi ajattelin, että tämähän on lystin kuuloinen. Hauska tämä onkin, mutta myös yllättävän surullinen. Huumoria tuovat paitsi isän omituisuudet ja merkillinen tilanne myös Nadjan sanailu etenkin Veran kanssa. Heidän suuret ja pienet sisaruskaunansa ovat hersyvän hauskaa luettavaa. Hienostorouva ja liberaali akateemikko näyttävät tulevan kahdesta eri maailmasta ja pikkuhiljaa selviää, että näin oikeastaan onkin. 

Kirjan surullisin osuus liittyy Nadjan perheen historiaan, josta hän ei tiennyt oikeastaan mitään.  Nadja kun on elänyt elämänsä Englannissa, jonne hänen vanhempansa pakenivat paremman tulevaisuuden toivossa. Vera sen sijaan syntyi Luhanskissa vuonna 1937, kymmenen vuotta ennen Nadjaa. Vera on se, joka koki toisen maailmansodan ja muistaa Neuvostoliiton tahallaan aiheuttaman nälänhädän, keskitysleirin ja ne hirveät asiat, jotka on hänen mielestään parempi vain unohtaa. Hänen kauttaan Nadja kuulee asioista, joista hänen vanhempansa eivät ole halunneet puhua.

Pidin todella paljon siitä, että kaikkea ei kerrottu heti, ei edes sellaista minkä Nadja jo tiesi. Vasta kirjan loppupuolella selviää esimerkiksi se, miksi Nikolai yskii aina syödessään. Mielikuva kömpelöstä vanhuksesta keikahtaa vähän vinoon. Lewycka olettaa lukijoidensa osaavan yhdistää pisteen A pisteeseen B ja olikin mukava lukea kirjaa, jossa lukijaa ei aliarvioida. 

Nikolai itsessään on sekä surullinen että huvittava. Vanha mies, joka hölmöyttään nai naisen, joka haluaa ainoastaan pääsylipun Englantiin. Vanha mies, joka tykkää isoista tisseistä ja kauhistuttaa  käytöksellään tyttärensä. Ja sitten toisaalta vanha mies, jonka uusi vaimo on väkivaltainen huijari. Vanha mies, joka ei osaa puolustaa itseään ja jolle avun pyytäminen omilta tyttäriltä on valtavan vaikeaa. Kaikista kirjan hahmoista paljastuu aina vain uusia puolia.


"Mutta näethän, että se tekee hänelle hyvää, tämä uusi suhde. Se on puhaltanut häneen uutta elämää. Se vain osoittaa, että ihminen ei ole koskaan liian vanha rakastamaan."

"Tarkoitat seksiin."

"No ehkä sitäkin. Isukkisi toivoo vain toteuttavansa joka miehen unelman - levätä kauniin, nuoremman naisen sylissä."

"Joka miehen unelman?"

Sinä yönä Mike ja minä nukumme erillämme.
(s. 71)


Hauska ja koskettava kirja! Nyt voin kyllä kiittää Helmet-lukuhaastetta tästä lukukokemuksesta, muuten tämä olisi edelleen kirjaston hyllyssä.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 38. kirjan kannessa on kulkuneuvo [12/50]

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Carrie Fisher: Shockaholic

Carrie Fisher:
Shockaholic
120 s.
Simon & Schuster 2011
ekirja kirjastosta

What was it I wanted to tell you?

Vuoden ensimmäisenä kirjana luin Carrie Fisherin kirjan Wishful Drinking ja päätin lukea häneltä muitakin teoksia. En odottanut saavani seuraavaa opusta käsiini ihan näin nopeasti! Kuten Wishful Drinking, myös Shockaholic on omaelämäkerrallinen teos, joka perustuu Fisherin yhden naisen lavashow'hun. Myös tässä kirjassa Fisher on onnistunut käsittelemään erittäin henkilökohtaisia ja vaikeita asioita (mustan) huumorin avulla. Tällä kertaa Fisher avautuu sähköshokkihoidoista, lihomisestaan, kuuluisista ystävistään ja suhteesta isäänsä Eddie Fisheriin

Noista ETC-hoidoista kertominen antoi minulle ihan uuden ja erilaisen näkökulman niihin. Myös minua ovat vainonneet elokuvista tutut mielikuvat melkein lobotomiaan johtavista sähköshokeista, joiden vuoksi potilasraukka kiemurtelee hoitopöydällä luut katkeillen. Ei se niin enää mene, sanoo Fisher jolla oli ihan samanlaiset pelottavat kuvat mielessään. Hoito on suhteellisen turvallinen ja ainoa (jos kohta melkoisen merkittävä) haittapuoli siinä on se, että se vie pakostakin ihmisen muistoja mukanaan. Fisher ei esimerkiksi osaa enää sanoa tarkalleen miksi lopulta päätti mennä hoitoihin, ja näiden kirjojen yksi tarkoitus onkin toimia hänen omana muistinaan. 


But since I expect to have a bad memory now, I pay extra attention to things, as if there's going to be a pop quiz about my life at the end of each day. What do I recall about what I did? So I try to make a point of remembering things while they're happening.
(s. 17)


Niihin kuuluisiin ystäviin lukeutuvat muun muassa Elizabeth Taylor, Michael Jackson ja ilmeisesti myös Meg Ryan. Oli huvittavaa lukea kirjaa, jossa tällaisia kuuluisia nimiä tiputeltiin ihan normaaleihin tilanteisiin. "Ai niin, ja kävin lounaalla äidin, Elizabethin ja Meg Ryanin kanssa." Fisher tuokin Michael Jacksonia käsittelevässä luvussa esille sen, miten vaikea kuuluisien ihmisten on olla normaalissa kanssakäymisessä ns. tavisten kanssa. On helpompaa jutella toiselle staralle, joka ei tuijota sinua rahan-/hullun-/palvonnankiilto silmissä.


The other people who aren't rendered strange around famous people are generally... other famous people! In such instances, the issue of celebrity is neutralized, and they are feel to move on to whatever they like or don't like about one another in the usual human way. So that partly explains why Michael might have enjoyed hanging out with say, Elizabeth Taylor, for example, or even maybe me! (Yes, that's what all this finally boils down to - me, me, me, me, me!)
(s. 39)


Jäin kyllä ihan koukkuun näihin Fisherin kirjoihin. Hän eli hyvin mielenkiintoisen ja vaikean elämän, ja omalla tavallaan nämä kirjat ovatkin selviytymistarinoita. The Princess Diarist on nyt varauksessa eli sitä odotellessa!


Haasteet:
* Tietokirjahaaste [kirja 1]
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 6. kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa [11/50]
Luin e-kirjana, mutta löytyy myös painettuna.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Kati Närhi: Seitsemän vieras (Agnes #3)

Kati Närhi:
Seitsemäs vieras
149 s.
WSOY 2015
Kirjastosta

Olenpa nyt tyytyväinen siihen, että sain lukea nämä Agnekset peräjälkeen. En joutunut odottamaan albumien ilmestymispäivien välillä ja muistin vielä mitä edellisissä osissa tapahtui. Etenkin tuo jälkimmäinen oli hyvin tärkeää tätä lukiessa.

Tällä kertaa teini-ikään varttunut Agnes päätyy kettujen asuttamalla saarella sijaitsevaan kartanoon. Sylvia-tädin vanha tuttu majuri Orkolor on kutsunut hänet vierailulle ja Agnes saapuu kylään tädin siivellä. Orkolorin kartanossa on muitakin vieraita joista kukaan ei ole ihan sitä miltä näyttää tai huhut kertovat.

Seitsemännen vieraan huumori on erilaista kuin aiempien osien. Agnes ei ole enää naiivi lapsi, joten hän ymmärtää myös mistä vitseissä on kysymys ja mitä rivien välissä lukee. Minua muutos ei häirinnyt, se sopi tarinaan ja näkökulmaan mainiosti. Agnes on kasvanut ja hänen ymmärtämyksensä laajentunut. Pienin kasvamisen merkki ei suinkaan ole ensimmäisestä osasta tutun Rexin, Agneksen ensi-ihastuksen, paluu kartanon tilanhoitajana. Tällä kertaa kukaan ei heitä Rexiä saappaalla.

Tykkäsin paljon Kati Närhen piirroksista ja värimaailmasta. Hahmot ja taustat ovat selkeälinjaisia, värimaailma mustavalkoinen punaisella ja sinisellä höystettynä. Se toimii todella hyvin Agneksen vinksahtaneessa ja synkähkössä maailmassa. Eniten taisin tykätä piirrosten kaikista pienistä hauskoista yksityiskohdista, jotka loivat tarinaan tunnelmaa. Ennen Rexin tapaamista Agnes lukee Yön kauhuja ja Kartanomurhia, Rexin tapaamisen jälkeen lukulistalta löytyvät Humiseva harju ja Lemmen tähden.


Hautajaiset eli yksi suosikkisivuistani
s. 34


Tässä osassa paljastetaan tietenkin mitä Agneksen vanhemmille oikeasti tapahtui. Hovimestari ei tehnyt sitä. Olipa kiva, että salaisuus olikin ihan erilainen kuin näissä tarinoissa yleensä ja silti sellainen, jota oli pohjustettu jo ensimmäisestä osasta lähtien. Tuli sellainen "hah! tietenkin!" -olo.

Instassa kysäistiin minkä ikäisille nämä kirjat sopivat. Olen yleensä todella huono arvioimaan sitä, minkä ikäiselle mikäkin sisältö on sopivaa. Noin lonkalta heittäen sanoisin, että yläasteelaisille ja vanhemmille. Tarinoiden musta huumori ja sisältö eivät ihan pienille avaudu. Isommille suosittelen tätä lämpimästi!


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Sarjakuvahaaste
* Helmet-lukuhaaste - 48. haluaisit olla kirjan päähenkilö  [10/50]
No en haluaisi olla taas teini-ikäinen, mutta Agneksen maailmaan olisi mielenkiintoista sukeltaa. Hän on fiksu ja utelias, ja tulee epäilemättä toteuttamaan jännittävät ammatilliset haaveensa. Kirja olisi käynyt moneenkin kohtaan, mutta hoidetaan tämä nyt ensin pois alta kun sopiva kirja sattui kohdalle.

maanantai 22. tammikuuta 2018

John Steinbeck: Helmi

John Steinbeck:
Helmi
(The Pearl, 1947)
118 s.
Tammi 1967
Kirjaston vaihtopisteestä

Kaupungissa kerrotaan tarinaa suuresta helmestä - kuinka se löytyi ja kuinka se jälleen katosi.

Kirjastossamme on hylly, jonne asiakkaat voivat jättää itselleen tarpeettomia kirjoja muiden iloksi. Satunnaisesti sieltä löytyy iloa myös kirjaston kokoelmaan ja/tai kirjastolaisille. Tämän klassikon bongasi kollegani, joka on lukenut kirjan nuoruudessaan. Kun kävi ilmi, että toinenkin työkaverini on pakotettu aikoinaan lukemaan tämä ja minua ei, tilanne oli korjattava pikimmiten. He lykkäsivät kirjan mukaani ja jäivät odottamaan josko minäkin kokisin tämän ahdistavaksi tai ainakin surulliseksi.

Pienoisromaani kertoo köyhästä Meksikon intiaanista Kinosta, jonka pientä poikaa Coyotitoa pistää skorpioni. Kinolla ja hänen vaimollaan Juanalla ei ole varaa lääkäriin, mutta jo saman päivän aikana Kino sukeltaa merestä valtavan helmen. Huhu helmestä kiirii nopeammin kuin Kinon jalat kantavat, ja pian jokaisen silmissä vilisee kuvia äkkirikkaasta Kinosta ja mitä hän voisi kaikella helmestä saamallaan rahalla tehdä. Peson kuvat silmissään kiiluen Kino suuntaa kohti helmenostajia...

En kokenut kirjaa ahdistavaksi enkä edes erityisen surulliseksi. Tämä ei mielestäni johdu siitä, että olisin täysin sydämetön peto, jota ahneuden aiheuttama tragedia ei koskettaisi. Steinbeck lataa pieneen kirjaan niin paljon kurjuutta, katkeruutta ja vihaa, että se ei lopulta tunnu enää miltään. Lisäksi moraaliset opetukset annetaan yhtä hienovaraisesti kuin moukarin iskut. Enpä näin äkkiseltään muista lukeneeni 1940-luvun kirjallisuutta, joten ehkäpä kerrontatyyli on sille tavanomainen ja kosketti Steinbeckin aikalaisia niin kuin tarkoitus oli.

Eniten ajatuksia ja tunteita herätti Juana-parka, jonka toivoin pakenevan ja jättävän ahneeksi ja väkivaltaiseksi heittäytyneen miehensä. Näin 2010-luvulla elävänä feministinä teki mieli heittää kirja seinään osapuilleen tässä vaiheessa:


Juana ryömi vaivalloisesti vedenrajan sorasta. Hänen kasvojaan jomotti ja kyljessä tuntui kipua. - - Hän ei tuntenut Kinoa kohtaan pienintäkään vihaa. Kino oli sanonut: "Olen mies", ja noilla sanoilla oli Juanalle tietty merkitys. Ne merkitsivät, että Kino oli puoleksi mielenvikainen, puoleksi jumala. - - ja Juana tarvitsi miehen, ei voinut miehettä elää. Ja vaikka hänen mieltänsä joskus hämmensivätkin miehen ja naisen väliset eroavaisuudet, hän tunsi ne ja hyväksyi ne ja tarvitsi niitä. Hän oli seuraava Kinoa, mikään muu ei tullut kysymykseenkään.
(s. 79-80)


En tiedä, miten tätä kirjaa käsitellään koulussa, mutta toivottavasti keskustelussa nostetaan ahneus- eriarvoisuus- ja rasismiteemojen lisäksi myös tämä. Kirjoitustavasta päätelleen tässä on haettu sellaista "vaimo seisoo aina miehensä tukena, oli mikä oli"-ideaalia, joka edustaa selvästi sodanjälkeistä ajatusmaailmaa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vaimonhakkaajan tukena pitäisi olla terapeutti ja mahdollisesti kalterit vaimon ollessa turvassa jossain muualla.

Mutta herättihän tämä sittenkin minussa tunteita! Ei varmaan sellaisia kuin Steinbeck olisi toivonut, mutta kuitenkin. Onkohan tämä nykyään koululaisten pakkoluettavana? Toivottavasti ei. Nuorten lukuharrastusta pitäisi tukea ja innoittaa, ja tämä on ihan toisessa galaksissa kuin innoittavat kirjat. Valitettavan harvat nuoret lukevat vapaaehtoisesti ja jos ne pakollisetkin ovat tällaisia, tapetaan sillä kyllä viimeinenkn kiinnostuksen kipinä.

Vien kirjan huomenna takaisin töihin ja jos en saa suostuteltua työkavereita lukemaan sitä uudelleen, se päätyy takaisin vaihtohyllyymme.


Luettu myös mm:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 23. kirjassa on mukana meri [9/50]
Työkavereiden puheiden perusteella suunnittelin tätä ensin surulliseksi kirjaksi, mutta kun ei niin ei. Meri on tässä kuitenkin tärkeässä roolissa, sieltähän Kino elantonsa saa ja helmen löytää.

lauantai 20. tammikuuta 2018

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri (Agnes #2)

Kati Närhi:
Mustasuon mysteeri
133 s.
WSOY 2012
Kirjastosta

Agnes vs. sisäoppilaitos! Ihastuin tosiaan Kati Närhen Saniasmetsän salaisuuksiin niin, että varasin sarjan seuraavatkin osat. Sain tämän sopivasti viikonloppulukemiseksi ja nyt odotan kuumeisesti sitä viimeistä osaa.

Tässä osassa Agnes on lähetetty Mustasuon sisäoppilaitokseen, koska hänen mummonsa on telonut itsensä. Agnes suhtautuu alusta alkaen epäillen koko tyttökouluun, jonka oppilaat muodostavat tiukasti rajattuja porukoita ja josta ei tunnu löytyvän mitään mielenkiintoista. Sitten Agnes saa selville, että koulusta katoaa surullisia oppilaita ja päättää selvittää tapauksen.

Toisin kuin Saniaismetsän salaisuudet, tämä albumi on yksi jatkuva tarina. Oikeastaan kadonneiden tyttöjen etsintä ei ole sen pääasia. Tärkeintä ovat Agnes sekä se, miltä maailma näyttää hänen silmillään. Tykkään edelleen siitä, että Agnes ei huomaa kaikkea sitä minkä lukija ymmärtää lukea rivien välistä. Esimerkiksi salaperäisen Atlas-kerhon todellinen luonne jää Agnekselta huomaamatta, eikä hän myöskään ymmärrä mikä langanlaihoja surusinoiksi kutsuttuja tyttöjä vaivaa.

Pidän myös siitä miten vinksallaan Agneksen maailma on. Se johtaa sekä hauskoihin että hyvin surullisiin tilanteisiin. Jälkimmäisiin kuuluvat surusinoiden soitot Tero Kylmäselle, vielä heitäkin laihemmalle herrasmiehelle. Vähän jo ehdin pelätä ketä Tero käy tapaamassa ihan henkilökohtaisesti. Tarinan taustalla kulkevat myös Agneksen vanhemmat. Arkeologipariskunnan väitetään kuolleen, mutta Agnes suhtautuu selitykseen epäileväisesti. Toivottavasti heidän kohtalonsa, oli se mikä hyvänsä, paljastetaan seuraavassa osassa!


Surrealismikerhon antia
s. 52


Luettu myös mm:

Haasteet:
* Sarjakuvahaaste
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 32. kirjassa käydään koulua tai opiskellaan [8/50]