tiistai 14. marraskuuta 2017

Päivi Storgård: Olet valaissut minun tietäni: presidenttien puolisot

Päivi Storgård:
Olet valaissut minun tietäni:
presidenttien puolisot

200 s.
Kustantamo S&S
Kirjastosta

Että kitsas elämä suo minulle niin täyden onnen, tämä mies vie minut satumaisiin oloihin, kauniiseen kotiin, jossa saan emännöidä ja josta käsin saan palvella ainakin välillisesti koko maatani.

Nyt on vähän sellainen olo, että täytyy oikein hävetä sitä, miten vähän tiedänkään presidenttiemme puolisoista. Ei niin, että presidenttitrivianikaan olisi mitenkään loistavaa, mutta vielä vähemmän tiedän naisista ja miehestä heidän takanaan. Päivi Storgårdin kirja on vetävästi kirjoitettu tiivistelmä yhdestätoista ihmisestä, joilla on ollut tärkeä tehtävä maamme historiassa.

Pienet elämäkerrat etenevät kronologisesti Ester Ståhlbergista Jenni Haukioon. Pidin eniten kirjan alkupuolesta, jossa käsiteltiin enemmän rouvien henkilökohtaistakin elämää. Niissä kerrottiin mistä oloista kukin nainen oli lähtenyt ja millainen hän henkilönä oli. Enpäs tiennytkään, että Ellen Svinhufvud suhtautui maatilan töihin palavalla intohimolla tai että Gerda Ryti uskoi spiritualismin mukaisiin henkiolentoihin. Loput, vielä elossa olevat presidenttien puolisot käsiteltiin vähän niin kuin käsivarren mitan päästä. Oletettavasti siksi, että he tosiaan ovat edelleen maisemissa ja arvostavat yksityisyyttään. Annetaan heille se.

Kronologiasta oli sekin ilo, että presidenttien puolisoiden velvollisuuksien muuttumista oli helppo seurata. Aika muuttuu ja niin muuttuivat tehtävätkin. Maamme alkutaipaleella puolisot olivat maamme äitejä, enemmän tai vähemmän vakaita rouvia, joiden elämäntehtävä oli tukea aviomiestään. Alusta alkaen rouvien tehtävänä oli näyttää nätiltä ja viihdyttää vieraita kutsujen merkeissä. Kuulostaa ehkä pinnalliselta, mutta itse asiassa se oli varsin vakavaa puuhaa ja vaikutti poliittiseen ilmapiiriinkiin. Se, mitä en tiennyt ja mistä nyt tunnen jopa ylpeyttä oli se, että niin monet lapsiin ja lastensuojeluun liittyvät asiat ja yhdistykset ovat näiden henkilöiden alulle panemia ja tukemia. Eivät he hyödyttömiä koristeita ole koskaan olleet.

Nykyaikaa lähestyttäessä tilanne muuttuu sikäli, että puolisoilla on jo muutakin elämää kuin puolisona olo. On omia ammatteja ja kiinnostuksen kohteita, unelmia ja tavoitteita jotka eivät aina käy yksiin presidenttien mukanaan tuoman taakan kanssa. Jostain on aina pakko luopua, mutta nykyään kuitenkin vähemmän kuin ennen. Jenni Haukion elämä on Jenni Haukion, Ester Ståhlbergin elämä oli maan ja presidentin.

Nämä elämäkerrat olivat nopeaa ja mukavaa luettavaa. Tai ehkä mukava on väärä sana, koska ei näiden sisältö kevyttä ollut. Milloin oli sota, milloin vaikea aviomies, milloin uupumus ja masennus. Jokainen puoliso kuitenkin jatkoi sinnikkäästi vastoinkäymisistä huolimatta ja eikö se ole sitä perisuomalaista sisua jos mikä?


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 1. kirjan nimi on mielestäsi kaunis [39/50]

maanantai 13. marraskuuta 2017

Marraskuun lukuhaaste 6.-12.11.

30 sivua päivässä-lukuhaasteen toinen viikkokooste!


6.11.

"Minä vain vähän lukaisen," ajattelin kun Toisen tuntemattoman avasin. Sitten 304 sivua myöhemmin olikin jo aika mennä nukkumaan.

7.11.

Luin Toisen tuntemattoman loppuun eli 72 sivua. Aika ihan lensi ohi kun tätä kirjaa luki.

8.11.

Lainasin Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historian eilen ja tänään se onkin jo Finlandia-palkintoehdokas! Pakkohan se oli lukea heti (81 s.).

9.11.

Vuorossa mangasarja Titaanien sodan osa 16 (208 s.). Nyt ollaankin jännän äärellä!

10.11.

Aloitin Päivi Storgårdin kirjan Olet valaissut minun tietäni. En tiedä presidenttien puolisoista oikeastaan mitään joten luvassa lienee mielenkiintoisiä lukuhetkiä. Enteilen kiireistä viikonloppua, joten tämän lukeminen venyy varmasti monelle päivälle. Tänään yhteensä 35 s.

11.11.

Pari presidentinrouvaa lisää, s. 36-73 eli yhteensä 37 s.

12.11

Presidenttien teiden valaisu jatkui 35 sivun verran... Tätä riittää ehkä tiistaille saakka.

6.-12.11.
Yhteensä 772 s.

torstai 9. marraskuuta 2017

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

Mauri Kunnas:
Koiramäen Suomen historia
81 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Eräänä päivänä Koiramäen lapset löysivät lipaston laatikosta vanhan kauniin kolikon.

Vannon ja vakuutan, että lainasin tämän kirjan ennen kuin Finlandia-ehdokkuudet julistettiin! Meillä oli puhetta tästä töissä ihan muista (hyvistä) syistä ja kun kirja oli hyllyssä, lainasin sen itselleni. Selasin kirjaa jo kun se tuli kirjastoomme, totesin mielenkiintoiseksi ja etten kuitenkaan juuri silloin jaksanut perehtyä siihen sen syvemmin.

Koiramäen Suomen historia on nimittäin tiukkaa asiaa ja lukemiseen täytyy syventyä ihan tosissaan. Kirja kattaa 300 vuotta Suomen historiaa, niitä vuosia joita ei tänä vuonna kuitenkaan juhlita. Tuona aikana Suomi oli osa Ruotsia ja myöhemmin Venäjää eli ei se itsenäinen valtio, jossa me nyt elämme. Suomi oli kuitenkin olemassa omana itsenään, tuona omituisena raja-alueena, jonka kansalla oli oma kielensä ja kulttuurinsa.

Kunnas on tiivistänyt tuon ajan alle sataan sivuun ja ties kuinka moneen kuvaan. Koko ajanjaksoa olisi mahdotonta mahduttaa tuohon sivumäärään, joten matkan varrelta on poimittu joitakin erityisen kiinnostavia henkilöitä ja tapahtumia. Mukaan mahtuu kavalkadi kuninkaita, sotia ja uusia keksintöjä. Kirjan sivuilla tapaamme niin suomen kirjakielen isän Mikael Agricolan kuin erään onnettoman postinjakajankin. Näemme Pehr Kalmin biisonia mittaamassa ja Vasa-laivan merenpohjaan uppoamassa. Herra Hakkarainen kävelee unissaan halki historian.


Voihan Vasa-laiva!
Suosikkikuvani koko kirjassa.
s. 32-33

Kunnaksen kuvat ovat komeaa katseltavaa ja pienet yksityiskohdat hauskoja ja kekseliäitä. Olin erityisen vaikuttunut siitä, miten uskollisesti esimerkiksi hahmojen käyttämät vaatteet seurasivat muuttuvaa muotia. Kirjaa varten on varmasti tehty valtava määrä taustatyötä.

Kirja sopii varmasti sekä aikuisille että lapsille! Mainio joululahja jos sellainen on vielä ostamatta.


Luettu myös mm.:

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Toinen tuntematon

Toinen tuntematon
376 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

"Rakas on Maijani,
Kiitos sinulle Maija rakas, sekä kirjeestä että korteista, sain ne tänään kun tulin matkalta."

Luin Tuntemattoman sotilaan joskus muinoin lukiossa ja sittemmin olen katsonut Edvin Laineen elokuvan kerran jos toisenkin. Niitä itsenäisyyspäivän perinteitähän se elokuva on. Tätä lukiessani mietin, että pitäisi joskus ottaa operaatioksi lukea kirjakin uudelleen. En nimittäin muista siitä muuta kuin sen, että se oli mielestäni silloin yllättävän hyvä. Sotakirjallisuus ei ole lähellä sydäntäni, mutta Toiseen tuntemattomaan tartuin ihan uteliaisuuttani. Millaisia naishahmoja Tuntemattomassa sotilaassa olikaan?

Muutamalla lauseella mainittuja. Siksi onkin hienoa, että tämä kirja on kirjoitettu. Kirjassa on siis 22 novellia 22:n eri kirjailijan kirjoittamana. Jokainen kertoo naisesta, joka mainitaan Tuntemattomassa sotilaassa tai ainakin hänen voi päätellä olevan olemassa. Jokuhan ne villasukat on kutonut, kirjeet  rintamalle kirjoittanut ja yhteiskuntaa pyörittänyt.

Nin yleisesti ottaen kirja oli huikea lukukokemus. Novelleissa kuvataan niin monenlaisia naisia joita eivät yhdistä miehet vaan sota. Tarinoista löytyy äitejä, tyttäriä, sisaria, maalaistalon emäntiä, nuoria lottia, vanhoja rouvia, vaikka ketä. Kokonainen kirjava räsymatto naisten elämästä sodan runtelemassa maassa. Kirjan novellit ovat niin monipuolisia, että jokainen löytänee niistä ne omat suosikkinsa.

Minun suosikkinovellini olivat Tapio Koivukarin Hilma Lahti, souvarin muija (tarinan viimeinen lause on vain niin härkäpäisen päättäväinen. Hilma Lahti ei anna periksi niin kauan kuin hänessä henki pihisee), Sirpa Kähkösen Kesän 1939 poutapilvet (tarinassa käsitellään myös jatkosotaa edeltävää aikaa ja sisällissodan jälkimaininkeja), Taina Latvalan Enne (tarina on yksi suuri entä jos, entä jos olisimme saaneet tilaisuuden elää ja rakastaa) ja Laura Lähteenmäen Tummuva vihreys (tarinassa sota on oikeastaan vain tausta, jotka vasten ihmisten arkisempi julmuus näkyy). 

Hieno lukukokemus! Suosittelen myös sellaisille lukijoille, joita sotakirjallisuus sinänsä ei kiinnosta. Jos minä onnistuin uppoutumaan tähän näin täysillä niin onnistunevat kaikki muutkin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 9. toisen taideteoksen inspiroima kirja [38/50]

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Marraskuun lukuhaaste 1.-5.11.

Kirjailija Karo Hämäläinen haastoi taas lukemaan 30 sivua päivässä koko marraskuun ajan. Nämä viikkoraportit toimivat omalla kohdallani viime vuonna, joten teen saman uudelleen. Lasken mukaan tieto- ja kaunokirjallisuuden sekä juonelliset sarjakuva-albumit.


1.11. 

Luin loppuun J. K. Rowlingin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat-leffakäsikirjoituksen eli sivut 117-293. Toki tekstiä on käsikirjoituksessa vähemmän kuin romaanissa, mutta samapa se. Yhteensä  luin 177 sivua.

2.11. 

Aloitin Satu Rommin Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta. Tykkäsin hänen Aina matkalle-kirjastaan ja kaipasin nojatuolimatkailua. Tämä nimenomainen opus valikoitui siksikin, että samalla saan sillä kuitattua Helmet-lukuhaasteen Intia-kohdan. Luettu 46 sivua.

3.11.

Luin Monsuunimantrat loppuun eli 126 sivua.

4.11.

56 sivua Tuomas Kyrön uutuutta, Mielensäpahoittajan olympiamatkaa. Kyllä en oikein lämpene sille, että Mielensäpahoittaja on lennätetty Etelä-Koreaan.

5.11.

Mielensäpahoittajan olympiamatka luettu loppuun (72 sivua). Seuraavaksi voisi ehkä valita jonkin paksumman kirjan.


1.-5.11.
Yhteensä 477 sivua.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan olympiamatka

Tuomas Kyrö:
Mielensäpahoittajan olympiamatka
128 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun lapset saavat valtaa.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun viimeinkin olin oikeassa. Olin iloisesti yllättynyt Mielensäpahoittajan Suomesta. Ajattelin ennen lukemista, että se olisi vasemmalla kädellä kirjoitettu rahastusmielessä. Ei ollut, mutta tämä on.

Tässä kirjassa Mielensäpahoittaja lähtee Etelä-Koreaan naulaamaan seinälautoja pojantyttärensä vaihto-opiskelijakämppään. Lentokonessa hän tapaa herra Leen ja neiti Nuumin, jotka ihastuvat hänen mielensäpahoittajuuteensa. Perillä herra Lee ja neiti Nuum kierrättävät Mielensäpahoittajaa tulevien olympiakisojen kisapaikoilla, ja lopulta omassa kodissaankin.

Ensinnäkin minulla oli vaikeuksia päästä yli siitä, että Mielensäpahoittaja lähtee vapaaehtoisesti kaukomaille. Kyllä ei ole sama mies kuin edellisissä kirjoissa. Mielensäpahoittaja toimii selvästi parhaiten Sysi-Suomessa, josta hänen tietotaitonsa ja elämänfilosofiansa kumpuavat.

Sitten päästään villakoiran ytimeen eli siihen, että kirja on aivan täyttä politiikkaa. Olisin ehkä vielä jotenkin tykännytkin tästä, jos tämä kertonut Mielensäpahoittajan seikkailuista Etelä-Koreassa. Painotus kulttuurisissa väärinymmärryksissä, Mielensäpahoittajan itsepäisyydessä ja urheilussa, olympiapaikkojen ja -lajien esittelyssä jne.. Mutta politiikassa? Ei toiminut ollenkaan, ei sillä tavalla kuin se oli tässä kirjoitettu. Kirjan poliittinen puoli (jota oli paljon) oli ärsyttävän lapsellisen lässyttävää. Lihava pikkupoika Pohjois-Koreassa ja isopyllyinen presidentti Ameriikassa. Montako kertaa jsaksat lukea nuo kuvaukset? Montako vitsiä niistä saa? Liian monta eikä yhtään toimivaa.

Kenelle tämä on kirjoitettu? Niille, jotka tarttuvat kaikkeen, johon on painettu "mielensäpahoittaja". Esimerkiksi minulle, mutta en sentään ostanut tätä kirjaa. Enkä voi väittää etten lukisi seuraavaakin osaa, sillä eihän tämä varmasti tähän lopu. 

Tuomas Kyrö osaa kirjoittaa tästä hahmosta loistavasti, mutta nyt ei kyllä homma toiminut ollenkaan ainakaan minun kohdallani. Ehkä ensi kerralla.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 12. politiikasta tai poliitikosta kertova kirja (kategoria, johon en olisi ikinä uskonut Mielensäpahoittajaa sijoittavani) [37/50]

lauantai 4. marraskuuta 2017

Satu Rommi: Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta

Satu Rommi:
Monsuunimantroja:
kirjoituksia joogasta ja Intiasta

172 s.
Basam Books 2015
Kirjastosta

Vilkasliikenteisellä tiellä verkkaisesti vaeltava lehmä nappaa kukkakauppiaan kojusta suuhunsa pitkän valkoisen jasmiiniköynnöksen.

Lukaisin toukokuussa Satu Rommin kirjan Aina matkalla ja totesin sen hyväksi nojatuolimatkailijan kirjaksi. Kesä tuli ja kesä meni, ja talvi on jo tekemässä lumienkeleitä eteiseen. Pieni matka kaukomaille kotisohvalta käsin ei kuulostanut hullummalta idealta, joten lainasin toisenkin Rommin kirjan.

Olisi ehkä pitänyt tutkia opusta hieman tarkemmin, tämä ei nimittäin ole matkakertomus. Tällä kertaa Rommi kertoo elämästään Intian Mysoressa joogaopiskelijana. Tykkäsin näistä osista paljon. Rommi kertoo Intian kulttuurista ja omista kokemuksistaan hauskasta ja kevyesti. Hän maalaa kuvan Intiasta paikkana, jossa olisi teoriassa kiva käydä. Käytännössä tulisin luultavasti hulluksi jos en valitsisi jotain erityisen hiljaista kolkkaa.


Pitkin päivää tämäkin keskiluokkainen naapurusto huutaa, huudattaa täysillä radiota ja tv:tä yhtä aikaa, karjuu ja kimittää. Vähän väliä joku peruuttaa liian isoa autoaan ulos liian pienestä pihaportista, ja autosta kajahtaa peruutusääni, mikä Intiassa tarkoittaa versiota jostain Intian tuoreimmasta listahitistä tai vaihtoehtoisesti tunnettua joululaulua. Ohi ajavat skootterit ja moottoripyörät tuuttaavat äänimerkkejä pelkästä ohi ajamisen ilosta. Sadat kännykät soivat täydellä volyymilla ja niihin karjutaan vähintään yhtä lujaa. Naapurin pikkupoika puhaltaa itkunsa lomassa uuteen leluunsa, joka kuulosta kaiuttimiin kytketyltä kukkopilliltä. Intiassa kaikesta tuntuu lähtevän paljon kovempi ääni kuin vastaavasta vekottimesta missään muualla maailmassa.
(s. 121-122)


Suurin osa kirjasto käsittelee joogaa. Rommi kertoo joogan historiasta ja siitä miten se siirtyy oikeaoppisesti mestarilta oppilaalle. Rommi antaa kitkerää kritiikkiä siitä, millaista jooga on länsimaissa. En ole tutustunut joogaan sen syvemmin, mutta mielessäni on silloin tällöin vilahtanut samoja ajatuksia kuin Rommi kirjassa esittää. Kehon notkeuteen ja hifistelytuotteisiin keskittynyt  länsimainen jooga on hyvin kaukana intialaisesta perinteestä, jossa henkinen kehitys on kaiken a ja o. Miten kauas alkuperäisestä voi mennä ennen kuin kyseessä on vain joogan nimellä myytävä uusi tuote?

Kuitenkin kirjasta tai pikemminkin kirjailijasta jäi myös hivenen tekopyhä olo. Rommi on kovin kärkäs arvostelemaan Intiaan matkustavia länsimaalaisia joogaoppilaita, mutta mikä hän itse sitten on? Hän arvostelee joogan kaupallistamista, mutta varmasti sai tälläkin joogasta kertovalla kirjalla ihan kivan summan rahaa. Eipä siinä mitään jos hän vain myöntäisi olevansa osa sitä, mitä pitää ongelmana. Sen sijaan kirjasta huokuu ärsyttävä ylemmyydentunne. Hän on niin kovin paljon parempi ja aidompi kuin ne joogaopiskelijat ja -opettajat, jotka eivät voi käyttää joka vuosi kuukausia Intiassa asumiseen. Tällainen asenne ei houkuttele tutustumaan edes siihen vääränlaiseen joogaan.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 33. kirja kertoo Intiasta [36/50]

torstai 2. marraskuuta 2017

J. K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat: alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus

J. K. Rowling:
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat:
alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus

(Fantastic Beasts and Where to Find Them.
The Original Screenplay, 2016)
294 s.
Tammi 2017
Kirjastosta

1, KOHTAUS
EXT. JOSSAIN PÄIN EUROOPPAA - 1926 - YÖ

Iso, syrjäinen ja hylätty linna kohoaa esiin pimeydestä.

Kävin katsomassa Ihmeotukset-leffan elokuvateatterissa ja ostin sen sittemmin itsellenikin. Kerran Potter-fani, aina Potter-fani! Ja tykkäsin kyllä elokuvasta ihan oikeastikin. Näyttelijävalinnat olivat suurimmaksi osaksi loistavia (ainoa poikkeus: Johnny Depp. Miksi, oi miksi?) ja elokuva muutenkin hienosti tehty. Pitipä sitten uteliaisuuttani lukea Rowlingin kirjoittama käsikirjoitus, jonka mukaan elokuva on tehty.

Homman nimihän on kummassakin se, että Lisko Scamander joutuu pulaan saapuessaan New Yorkiin vuonna 1926. Hän on hoitelemassa omia asioitaan, mutta tulee vahingossa vaihtaneeksi matkalaukkunsa Jacob Kowalskin, ei-taikin/jästin kanssa. Koska Liskon laukku on täynnä ihmeotuksia, se on saatava takaisin. Kun otukset ääsevät valloilleen, Lisko tulee sotkeutuneeksi Amerikan Yhdysvaltojen noita- ja velhoyhteiskunnan ongelmiin.

Mikäli elokuvaa oikein muistan, mukailee se käsikirjoitusta jokseenkin sanatarkasti. Mieleeni hiipi kyllä epäilys siitä, että käsikirjoitus on myöhemmin muokattu elokuvaa vastaavaksi, niin yhteneväiset ne ovat. Se alkuperäinen alkuperäinen voi sittenkin olla toisenlainen. Oikeastaan kirja herätti halun katsoa leffa uudelleen. Voi hyvinkin olla, että pistän sen pyörimään viikonloppuna.

Lukemistani vaikeutti hieman se, että tämä on Jaana Kapari-Jatan käännös. En missään nimessä puhu pahaa käännöksestä, minä vain olen tottunut lukemaan Potterit ja niiden tykötarpeet englanniksi. Välillä piti pysähtyä miettimään kuka tai mikä tämä nyt sitten onkaan kun mielessäni oli englanninkielinen nimi. Eniten häiritsivät ihmisten nimet. Esimerkiks Newt on mielessäni vain nimi, Lisko taas on lisko.

Lukiessani mietin sitäkin, miten suuri rooli näyttelijävalinnoilla ja ohjauksella on elokuvassa ollut. Käsikirjoitus antaa vain sanat, luurangon jonka päälle elokuva rakennetaan. Ilman niitä näytelmämuotoinen tarina on vain karkea runko. Minulla näyttelijät ja heidän ilmeensä ja eleensä kulkivat koko ajan mukana. Esimerkiksi Liskon sosiaalinen kömpelyys ja osaamattomuus välittyy Eddie Redmaynen näyttelemänä paljon paremmin kuin käsikirjoituksen sanojen. Ilmeillä ja eleillä on suuri merkitys valkokankaalla.

Vielä viimeiseksi pitää erikseen ihastella kirjan ulkoasua. Aivan tavattoman kaunis kirja! Kannet ovat upeat ja sisäsivuilla on ihmeotuksia kappaleita aloittamassa. Tätä katselee ihan ilokseen ja lukeminen oli nopeaa ja mukavaa.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 31. fantasiakirja [35/50]

tiistai 31. lokakuuta 2017

Lokakooste

Karo Hämäläisen Marraskuun lukuhaaste on taas täällä. Tavoite on lukea vähintään 30 sivua päivässä, joka päivä. Viime vuonna tein aiheesta viikkopäivityksiä ja ajattelin, että samalla mennään nytkin.


Kasvavasta lukupinostahan on joskus vaikea valita mitään, eikös juu? Sitä vain tuijottaa kirjoja eikä osaa sanoa millaisella lukutuulella on. Joko jostain kirjablogista tai sitten muusta keskustelusta jäi mieleeni neuvo, jota ajattelin kokeilla marraskuussa. 

Ideana on valita pinosta sellainen kirja, joka on mahdollisimman kaukana siitä, mitä viimeksi luki. Tällä tavalla lukemiseen tai aiheisiin ei kyllästy, ja lukutuulen voi yrittää pakottaa puhaltamaan. Kriteerit ovat vapaat eli voi valita vaikka eri genren tai eri maasta tulevan kirjailijan. Ihan mielenkiinnosta kokeilen miten tämä käytännössä itselläni toimii! Lukupino on tälläkin hetkellä melko monipuolinen, joten sen puolesta ei ole ongelmaa.

Tällä hetkellä minulla on kesken J. K. Rowlingin Ihmeotusten alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus. Muita käsikirjoituksia ei ole lukupinossa, mutta jos mennään vähän vaikeamman kautta (no ei ole oikeasti vaikeaa!) niin voisin lukea seuraavaksi esimerkiksi miehen kirjoittaman kirjan tai kirjan, jonka tapahtumat eivät sijoitu Amerikkaan. Tai kotimaisen kirjailijan kirjan. Tai sellaisen kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat nykypäivään. Tai jospa valitsen nuo kaikki? Vaihtoehtoja riittää.


Luetut & blogatut

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
"Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen." Kauniilla kielellä kirjoitettu tarina vaikeasta aiheesta.

Tiina Raevaara: Laukaisu
Perhesurman aamuna. Pieni, hyvin kirjoitettu tarina kauheasta aiheesta.

Tove Jansson: Muumit: parhaat sarjakuvat väreissä
Kolme muumitarinaa. Hauskaa mustaa huumoria!

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Salaisuus (Kepler62 #6)
Avaruusseikkailun päätösosa. Ehkä vähän turhan paljon tavaraa yhteen kirjaan, piti kuitenkin otteessaan loppuun saakka.

Kati Tervo: Iltalaulaja
Taiteilijan ja maalaistytön yhteinen kesä. Leppoisaa luettavaa.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervo:
Iltalaulaja
204 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Lintu pesisi Ellenin hiuksiin, jos hän nukahtaisi verkkokeinuun.

Enpäs tiennyt Ellen Thesleffistä mitään ennen tämän kirjan lukemista. Kun sanon "en mitään" niin tarkoitan etten edes tiennyt hänen olemassaolostaan. Taide ja taitelijat eivät koskaan ole olleet minusta niin kiinnostavia, että olisin viitsinyt oikeasti perehtyä niihin. Tähänkin kirjaan tartuin lähinnä kauniin kannen vuoksi. Pisteet kansikuvan suunnittelijalle siitä! Taidetta se sekin on ja nyt on onnistuttu hienosti.

Tarinassa eletään vuotta 1945. Vanheneva taiteilija Ellen palaa lapsuuden kotiinsa, Casa Biancan huvilaan Hämeeseen. Hän haluaa viettää kesän huvilassa rakkaiden muistojensa ja maalaustensa parissa. Seurakseen ja avukseen Ellen saa maalaistalon tytön Taimin, joka ihailee suunnattomasti kuuluisaa taiteilijaa. 

Kaksi noin erilaista kertojaa teki sinänsä leppoisan ja juonettoman tarinan kiinnostavaksi. Ellen viettää jo elämänsä ehtoopuolta ja hänen tarinansa on muistojen, ei muutoksen tarina. Hän katsoo haikeasti Taimista uhkuvaa nuoren elämän voimaa, mutta on toisaalta tyytyväinen siihen missä ja millainen itse on. Hänellä on rakkaita muistoja sisaristaan ja ystävistään, ja yhä tarpeeksi intohimoa vimmaiseen maalaamiseen.


Nyt minulla oli minut. Sehän on paljon.
(s. 178)


Taimin tarina puolestaan on muutoksen tai pikemminkin sen kaipuun tarina. Taimin sisar asuu Helsingissä ja sinne Taimikin kaipaa, taiteen pariin. Pikkutyttönä hänellä oli tapana vakoilla Casa Biancan taiteilijoita ja hän pitää myös itseään olosuhteiden vangitsemana taiteilijana. Hän pursuaa elämää ja ideoita ilman kanavaa, jonka kautta hän voisi niitä toteuttaa. Ellen on hänelle idoli ja tavoite, jota hän mustasukkaisesti varjelee ulkomaailmalta.


Äiti halusi uskoa, että Ellen laittoi Taimin pään pyörälle. Taimi itse tietää, ettei se niin ollut. Elämä sen sekoitti.
(s. 201)


Tarinan taustalle pyörii koko ajan sota-ajan Suomi. On pula-aika, ja Ellenille Casa Bianca tarkoittaa myös tuoretta kalaa, jota saa niin paljon kuin jaksaa joesta nostaa. Taimin isä juo jatkuvasti hukuttaakseen rintamalta tuodut muistonsa, ja naapurin poika Toivo on kaivanut haudan myös lapsuudenystävälleen. Pidin paljon siitä miten tällaiset asiat oli punottu tarinaan osoittelematta niitä sen kummemmin. 

Sinänsä kirja ei ollut sen suurempi lukuelämys, mutta mukavaa luettavaa kuitenkin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 39. ikääntymisestä kertova kirja [34/50]

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Salaisuus (Kepler62 #6)

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Salaisuus
189 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

Ruumiini ei halua sitä, mitä aivot haluavat.

Tämäpäs ilmestyikin äkkiä! Kuten jo edellisen osan kohdalla sanoin, tästä on käytännössä mahdotonta puhua ilman juonipaljastuksia edellisiin osiin. Äkkiä pois jos vasta aloitat sarjan lukemisen!

Viimeistä osaa viedään ja vauhti on välillä turhankin kova. Tässä maailmassa olisi varmasti ollut aineksia pitemmäksikin sarjaksi, mutta toisaalta on hyvä lopettaa ajoissa. On sarjoja, jotka jatkuvat ihan liian pitkään ja vielä pitempään. Jäin silti kuvittelemaan millainen loppu olisi rakenteellisesti ollut jos sarjassa olisi vielä seitsemäskin kirja. Ehkä vähän rauhallisempi, olisi ollut aikaa avata asioita enemmän. Mutta, tämä on aikuisen näkökulmasta. Nuoriin konekiväärin lailla juonenkäänteitä tykittävä loppu iskee varmasti juuri kuten pitääkin.

Salaisuuden kertojana on Marie syistä jotka ovat liikoja juonipaljastuksia. Tässä viimeisessä osassa paljastuvat niin avaruusolentojen kuin Olivian suojeleman ylimääräisen matkustajankin salaisuudet. Tarina on oikeastaan aika pelottava ja ahdistava, ja Pasi Pitkäsen hieno kuvitus vain vahvistaa tunnetta.


Myrskyluodon Marie
s. 72-73

Oma suosikkikohtaukseni liittyy kirjan kansikuvaan, mutta en millään halua lainata sitä tässä vaikka se hauska onkin. Lukekaa kirja!

Kokonaisuutena tykkäsin sarjasta todella paljon! En ole enää niin nuori enkä poika, mutta jos tälläinen ja tällä tavalla kerrottu tarina ei uppoa nuoriin poikiin niin mikä sitten? Tarina on kuin scifi-toimintaelokuva kirjan muodossa ja tekstiäkään ei kirjoissa ole niin paljoa, että lukeminen olisi loputon suo. Kuvitus tukee tarinaa ja välillä kertoo sitä sanojen sijaan, mikä avannee sen vielä laajemmalle yleisölle. Nyt kun vain saisi ne pojat edes avaamaan sen ensimmäisen osan... 

Ei niin, että suosittelisin kirjaa vain pojille. Kyllä avaruusseikkailut tyttöihinkin vetoavat, terveisin kokemuksen syvä rintaääni. Olen ihan suunnattoman ilahtunut siitä, miten osaavia ja aktiivisia sarjan monet tyttöhahmot ovat. Lapsille ei tee ainakaan huonoa lukea kirjoja, joissa vanhentuneet sukupuoliroolit on jätetty oven taakse. Ei sankaruus tai kyvykkyys riipu siitä, mitä ihmisellä on housuissaan. 


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 17. kirjan kannessa on sinistä ja valkoista  [33/50]

tiistai 24. lokakuuta 2017

Tove Jansson: Muumit: parhaat sarjakuvat väreissä

Tove Jansson:
Muumit: parhaat
sarjakuvat väreissä
120 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

Lainasin tämän, koska Muumit. En edes tiennyt, että meidän kirjastossa on tämä kirja ennen kuin eräs asiakas palautti sen. Sattuipa tuuri kun olin tiskissä juuri silloin, tämä oli nimittäin aivan hulvatonta luettavaa.

Sarjakuva-albumissa on kolme Tove Janssonin Muumi-tarinaa upeissa väreissä. Olen joskus muinoin lukenut Muumeja, mutta mustavalkoisena. Enimmäkseen olen katsonut Muumeja telkkarista animaatiosarjana ja täytyy kyllä todeta, että muumimaailma on siinä huomattavasti ruusunpunaisempi kuin näissä Janssonin sarjakuvissa. Mustaa huumoria ja elämän pieniä ilkeyksiä ei säästellä, enkä nyt tarkoita jälkimmäisellä Pikku Myytä.

Murheen murtama villisikaleski.
s. 15
Albumin ensimmäinen tarina on Yksinäinen saari, jossa muumiperhe päättää lähteä pienelle retkelle Myrskyvaroituksen vuoksi he nousevatkin helikopterin kyytiin, mutta petollinen rakkine jättää heidät autiolle saarelle. Saarella Muumimamma teurastaa älykkään villisian perheensä ruoaksi, Muumipeikko ja Niiskuneiti häiritsevät esi-isien hautarauhaa, ja Mymmeli toteuttaa villejä merirosvofantasioitaan.

Tarina oli kerrassaan absurdi ja samalla todella hauska. Villisikaa suolatessaan Muumimamma miettii oliko sika ollut naimisissa, mutta toteaa olleensa pakon edessä. Kukapa ei grillaisia ajattelevaa, puhuvaa olentoa kun oma perhe on ollut syömättä jo kauhistuttavat parisen tuntia? Hieman myöhemmin paljastuu Muumi-suvun synkkä menneisyys: esi-isät olivat hylynryöstäjiä eikä kuoleman kaltainen pikkujuttu tule heidän ja merirosvojen murhaamisen tielle.

Murhanhimoinen Muumipeikko.
s. 69
Toinen tarina, Vaarallinen talvi, esittelee Herra Virkkusen ja osoittaa, että esi-isien murhanhimoiset geenit ovat siirtyneet vahvoina Muumipeikkoon.

Tarinan alussa talvi saapuu Muumilaaksoon ja Muumit valmistautuvat perinteisille talviunilleen. Muumipappa ei kuitenkaan saa unta ja julistaa lopulta, että hänen ei ole pako noudattaa esi-isien älyttömiä tapoja. Koko perhe nousee jalkeilleen ja tapaa hyytävässä talvi-ilmassa Herra Virkkusen, kilpailuvietin vetämän talviurheilijan. Mymmeli ja Niiskuneiti hullaantuvat Herra Virkkusesta, ja Muumipeikon valtaa hirvittävä murhanhimo...

Herra Virkkusesta muistui mieleeni yksi jos toinenkin liikunnanopettaja, joten tarinaa voisi kuvailla jopa traumaattisia takaumia aiheuttavaksi. Tarinassa käsitellään myös muun muassa sopupelejä ja käy ilmi, että Pikku Myy ei ole ainoa väkivaltaisia ajatuksia hautova mymmeli.

Äiti-Mymmeli jakaa elämänviisauksia.
s. 96
Talonrakennus-tarinassa tapaamme viimeinkin Pikku Myyn. Äiti-Mymmeli purjehtii Muumitaloon 17 lapsensa kanssa ja jopa Mymmelin mielestä sellainen määrä sisaruksia on suorastaan noloa. Etenkin kun ottaa huomioon, että kyseinen parvi on ilmeisesti vain se viimeisin. Jäin miettimään montako sisarusta Mymmelin omassa parvessa oli ja lasketaanko hänen sisarusmääränsä kolminumeroisella luvulla.

Mymmeliperhe viipyy Muumitalossa niin kauan, että muumiperhe on valmis tekemään mitä vain päästäkseen heistä eroon. Pienen tulipalon jälkeen Äiti-Mymmeli pakkaa viimein laukkunsa ja lapsensa ja lähtee. Jee! Paitsi että hän unohti Pikku Myyn ja ilmoittaa jälkikäteen, että Muumit saavat pitää hänet, onhan Äiti-Mymmelillä ihan tarpeeksi lapsia muutenkin, Myy vaatii itselleen Muumipeikon huonetta ja niinpä Muumipeikko päättää rakentaa itselleen talon. Rakennusprojekti ei mene niin kuin Strömsössä, mutta omituinen talo koituu lopulta kaikkien pelastukseksi.

Kirja oli kerrassaan mahtava lukukokemus, suosittelen!


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 3. suomalainen klassikkokirja [32/50]

tiistai 17. lokakuuta 2017

Tiina Raevaara: Laukaisu

Tiina Raevaara:
Laukaisu
120 s.
Paasilinna 2014
Kirjastosta

Kerron teille Pauliinasta, koska minua on pyydetty tekemään niin.

Olen lukenut Helmet-lukuhaastetta ikään kuin ohimennen, lisäillen kirjoja siihen sitä mukaan kun joku sattuu sopimaan kohdalle. En edelleenkään tavoittele koko haasteen suorittamista, mutta näkyypä noita luettuja kertyvän ihan mukavasti kuitenkin. Tämän luin ihan varta vasten haasteeseen. Haastelistaa silmäillessäni mietin, että en kyllä muista lukeneeni montaa (jos edes yhtään) yhdenpäivänromaania, ja ajattelin korjata tilanteen pikimmiten. Laukaisu valikoitui lähinnä pienen sivumääränsä vuoksi. Joskus mennään siitä mistä aita on matalin!

Laukaisu kertoo perhesurmasta tai pikemminkin sitä edeltävästä päivästä. Pauliina herää jälleen tuttuun, raivostuttavaan aamutunnelmaan. Lapset nukkuvat ja masentunut tyhjäntoimittajamies Kerkko luuhaa kuka tietää missä. Aseen kanssa ulkona, käy ilmi, mutta mies sanoo melkein ampuneensa itsensä. Vain itsensä. Perheen surkea tilanne käy selväksi päivän kallistuessa iltapäivään ja lopussa Pauliina palaa kotiinsa tietämättä, mikä siellä häntä odottaa.

Sanonpa heti alkuun inhonneeni kirjan kertojaa. Olisin mieluummin lukenut Pauliinasta vaikka kolmannessa persoonassa sen sijaan, että tarinaan sotkettiin ulkopuolinen kertoja, joka kaiken lisäksi oli varsin epämiellyttävä tyyppi. Toinen asia, josta en pitänyt, oli väkisin lisätyn tuntuinen pornoelokuvakohtaus. Ihan kuin naisella ei voisi mennä tarpeeksi huonosti ilman, että häntä käytetään vielä seksuaalisesti hyväksikin. Tämä on trendi, josta en ole koskaan pitänyt kirjallisuudessa tai mediassa noin ylipäätään. Jos naiselle halutaan angstinen tausta tai juonenkäänne, hänet raiskataan tai vähintäänkin sillä uhataan. Monessako kirjassa näin tehdään mieshahmolle?

No, kuitenkin. Pauliinan tarina sinänsä oli kiinnostava tuota lukuun ottamatta. Hänen elämänsä on niin lohdutonta tarinan alussa. 


Mätäneminen oli tullut taloon heidän mukanaan. Pihan luumupuut kuolivat, salaojat tukkiutuivat ja nurmikko muuttui suoksi, lapset syntyivät ja varastivat kaiken ajan, kukaan ei enää jaksanut leikata nurmikkoa, kukaan ei enää jaksanut hankkia polttopuita ja täyttää taloa takkatulen hennolla ja hitaasti leviävällä kuumuudella. Sähköpatterienkin lämpö karkasi ulos huonosti eristetyistä seinistä ja Pauliina paleli jatkuvasti.

Elämä ei ollut hyvää vaan sotkuista, kylmää, märkää ja pahanhajuista.
(s. 21)


Raevaara kuvaa taitavasti sitä tappavan tylsää ja toivonta elämää, jota Pauliina elää. Samalla tavalla taitavasti hän kirjoittaa myös siitä toivon kipinästä, jonka Pauliina löytää sisältään. Kun tämän yhdistää siihen, mitä kirjan lopusta tietää etukäteen, lukukokemus on hiipivän kauhea. Yhtäällä Pauliina iloitsee ensi kertaa vuosiin jostain, toisaalla lukija tietää tarkalleen mitä Kerkon lähettämät tekstiviestit tarkoittavat...

Pauliinan elämän kaaosta katkaisevat faktat suomalaisesta perheväkivallasta. Perhesurmia tekevät sekä miehet että naiset. Niitä tehdään aseella, heittämällä lapset kaivoon, hukuttamalla ja tyynyllä tukehduttamalla. Vuodet ilman perhesurmia ovat harvinaisempia kuin vuodet, jolloin tapahtuu vähintään yksi sellainen tragedia. Kerkon päätöksen taustalla oli masennus, johon hän ei saanut apua. Kuinkahan monen todellisen perhesurman takana on samanlainen tilanne?


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 19. yhdenpäivänromaani [31/50]

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava:
Ennen kuin mieheni katoaa
231 s.
Gummerus 2017
Kirjastosta

Meri aukeaa.

No ihan hypetyksen vuoksi tartuin tähän, myönnän sen. Viime viikkoina (kuukausina?) on ollut vaikea löytää sellaista lehteä, jossa ei olisi ollut jonkinlaista arvostelua ja kommenttia joko kirjasta tai kirjailijasta. Pitihän se nähdä jo yleissivistyksenkin vuoksi mistä on kyse. 

Kirjan tarina on jaettu tavallaan kahtia. Toinen puoli kertoo Kristoffer Kolumbuksesta ja hänen yrityksistään löytää merireitti Intiaan. Löytyy taikauskoa, löytyy ihmisiä, löytyy saaria, löytyy asioita jotka muuttavat koko silloisen maailmankuvan. Intiaa vain ei löydy. Toinen puoli kirjaa kertoo naisesta, joka menettää miehensä. "Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen." Sanojen jälkeen on elämä ennen, miehen kanssa, ja elämä jälkeen, miehen kadotessa naisen tieltä.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin en suuremmin piitannut noista Kolumbus-osioista. Ymmärrän kyllä niiden tarkoituksen ja uusien alueiden kartoittamisen yms. symboliikan, mutta minuun ne eivät kolahtaneet ollenkaan. Mietin niitä lukiessani, että olisipa tämäkin kirja ollut paljon lyhyempi jos nämä turhat osiot olisi jättänyt pois. Toki mielipiteitä on yhtä monta kuin lukijaakin, mutta minuun ne eivät kolahtaneet ollenkaan.

Siitä varsinaisesta tarinasta kyllä pidin. Sehän on kirjailijalle erittäin omakohtainen ja kirja on jopa omaelämäkerrallinen. Ahavan puoliso, kirjan naiskertojan aviomies, jysäyttää eräänä päivänä pöydälle pommin, jonka purkaminen muuttaa kaiken. Millaista on, kun aviomiehesi ilmoittaakin olevansa transsukupuolinen ja nainen? Että hän on aina ollut nainen parransängen ja karheiden käsien alla? Että koko parisuhteesi hänen kanssaan on ollut tavallaan valhetta, koska et ole koskaan tavannutkaan sitä henkilöä, joka hän oikeasti on? Miten suhtautua siihen vieraaseen naiseen, joka miehen nahoista kuoriutuu kuin perhonen kotelosta? 


Kun katson tätä kuvaa ja yritän kertoa itselleni, että tuo mies ei viihtynyt tuossa kauniissa vartalossaan, jonka aamu-unisen tuoksun saatan vieläkin tavoittaa, en vain - 

On kuvia, joissa sen voi uskoa. Mutta on kuvia kuten tämä, jossa lauseet vain kieltäytyvät yhdistymästä. Tämä kuva oli totta.


Minusta kirja oli kauniisti kirjoitettu vakavasta ja henkilökohtaisesta aiheesta. Miestä, naista nimeltään Lili, ei demonisoida missään kohdassa ja hänen onnensa on myös tärkeää. Tarina on kuitenkin kerrottu naisen, hänen vaimonsa, näkökulmasta ja hänelle tilanne on erittäin vaikea. Hän haluaa hyväksyä miehensä sellaisena kuin hän todella on, mutta. Mutta, mutta, aina on se mutta. Kun mies viimein voi vapaasti olla oma itsensä, naisen rakas aviomies katoaa. Hänen tilalleen astuu nainen, joka on kertojalle vieras, jota kertoja ei halua aviomiehensä paikalle. Ei hän rakasta tätä tuntematonta naista vaan omaa aviomiestään, jotka ovat sama henkilö eivätkä kuitenkaan ole.

Hieno kirja (tai ainakin sen puolikas)!


Luettu myös mm.:

Haasteet: 
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 45. suomalaisesta naisesta kertova kirja  [30/50]

lauantai 30. syyskuuta 2017

Syyskooste

Edistystä: neljä luettua kirjaa ja vieläpä muistin tämän kuukausikoosteenkin! Pöydälläni on vino pino lukemista odottavia opuksia ja optimistina toivon lukevani yhden jo huomenna, jotta lokakuu alkaisi lukemisen kannalta erityisen hyvin.


Luetut & blogatut

Bridget Quinn: 15 Women Who Made Art and Made History (in That Order)
Pieniä naistaitelijoiden elämäkertoja. Kiinnostava aihe, opin uutta vaikka kaikki ei mieleeni jäänytkään.

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa
Satu nälkäisestä kissasta ja pienestä tytöstä. Tykkäsin sekä tarinasta että kuvituksesta, sopinee kirjavinkkarin pakettiinkin.

Hanna Kinnunen & Aino-Kuutamo Uusitorppa: Valtavan ihana: havaintoja naisen kehosta ja kiloista
Nainen, hyväksy itsesi. Hyvä aihe ja hyvin kirjoitettu, positiivinen lukukokemus.

Kaari Utrio: Hupsu rakkaus
Leskirouva, kapteeni ja hupsuksi tekevä rakkaus. Hauska ja ihana, ei mitenkään voinut jättää kesken.

Kaari Utrio: Hupsu rakkaus

Kaari Utrio:
Hupsu rakkaus
451 s,
Amanita 2017
Kirjastosta

- Tässä asuu Helsingin rikkain mies!

Meidän kirjastossa on näköjään niin nopeita asiakkaita, että joskus kirjastotätikään ei ole ekana varausjonossa. Tätä piti odotella pari viikkoa, mutta kyllä se oli sen arvoistakin. Istahdin aamusella sängylle ajatuksenani lukea tunti ja siirtyä sitten muihin hommiin. Hah! Luin koko kirjan yhteen menoon itsekseni naureskellen kun en millään malttanut jättää kesken. 

Vuonna 1832 nuori leskirouva Hedda Becke saapuu Helsinkiin pikkuserkkunsa kutsusta. Nora Werner on pyytänyt häntä seuraneidikseen ja Hedda on asiaa harkittuaan jättänyt kotiopettajattaren pestin Noraa auttaakseen. Perillä Heddalle selviää, että Noran vanhemmat eivät tienneet hänen tulostaan ja vielä samana yönä Heddan ja Wernerin perheen elämä muuttuu peruuttamattomasti. Tilanteeseen sekaantuu myös Harry Lindmarck, aatelinen kapteeni, joka ihastuu kuvankauniiseen Noraan ensisilmäyksellä...

Tarina veti mukanaan heti alusta lähtien. Helsingistä siirrytään nopeassa tahdissa maalaiskartanoon,tai pikemminkin kartanoihin. Pitäähän naapureiden ja pappilan väenkin päästä pistämään lusikkansa soppaan. Yllätysperijöitä, ei-toivottuja kosintoja ja muita katastrofeja löytyy joka nurkan takaa. Kirja on romanttinen komedia, lopulta jopa farssi, josta nautin todella paljon. Loppua olisi mielestäni voinut tiukentaa, mutta toisaalta kaikki palaset napsahtivat sopivasti kohdilleen.

Kaikista eniten pidin tarinaa ja juoniviidakkoa kuljettaneista hahmoista. Hedda Becke on järkevä nainen, jonka rakkaus tekee hieman hupsuksi. 


Hedda kumarsi. Hän ei ollut niiannut kymmeneen vuoteen, ei sen jälkeen kun oli mennyt naimisiin merikapteeni Becken kanssa ja ruvennut rouvaksi kahdeksantoistavuotiaana.
(s. 15)


Olin myyty jo siinä vaiheessa kun hän esitteli itsensä Wernereille, mutta kohtaaminen maantierosvojen kanssa oli viimeinen naula siihen arkkuun. Mikä sankaritar! Nora Werner puolestaan on hemmoteltu narsisti, joka käyttää häikäilemättä hyväkseen kauniita kasvojaan. Muuta hänellä ei olekaan. Harry Lindmarck on kauniisiin kasvoihin langennut onneton mies, jota painaa isänsä raskas salaisuus. 

Lisäksi hahmogalleriaan kuuluvat muun muassa häijy hovineuvos, suulas vanha majuri, vetäytyvä vanha neiti ja lujatahtoinen talousmamselli. Nuo Utrion kirjoista löytyvät hahmoluettelot lyhyine kuvailuineen ovat hilpeää luettavaa.

Lukiessani mieleni päätti kiinnittää erityistä huomiota siihen, miten monella tavalla kirjan naiset selviävät miesten hallitsemassa maailmassa. Syynä lienee eilen lukemani nettikeskustelu (linkin hukkasin jo), jossa esimerkiksi Harlequinin kustantamia historiallisia romanssipokkareita arvosteltiin kovinkin sanoin niiden feminismistä. Ei siis feminismiä teemana, vaan sitä miten kyseisissä pokkareissa päähenkilöillä on aina niin modernit arvot, ja sankarittaret mielipiteineen ja asenteineen on temmattu suoraan nykyajasta. Utrion kirjoissa näin ei ole ja suurimman osan ajasta pidän tästä lähestymistavasta enemmän. Hahmot toimivat aikansa tapojen ja arvojen puitteissa.

Hupsun rakkauden monet naishahmot ovat löytäneet erilaisia tapoja hallita omaa elämäänsä. Joillekin se tarkoittaa naimattomuutta, joillekin taas järkiavioliittoa. Merikapteenin leskenä Hedda Becker on suorastaan kadehdittavassa asemassa, onhan hänellä omaa omaisuutta ja käytännössä kaikki päätösvalta oman elämänsä suhteen. Orpo ja pennitön Nora Werner on täysin oman viehätysvoimansa ja muiden armeliaisuuden varassa. Hän käyttää kauneuttaan häikäilemättä päästäkseen elämässään eteen päin, mutta eipä hänellä paljon muita vaihtoehtojakaan ole. Kirkkoherran vanhapiikasisar Lovisa Molin on täysin riippuvainen veljestään eikä ota vastaan uutisia potentiaalisista kälyistä mitenkään iloisena. Emäntä talossa tekisi Lovisasta hyödyttömän. 

Jokainen nainen löytää lopulta oman paikkansa elämässä, parhaimman minkä kukin heistä voi mielestään saada.

Mutta siis, ihana kirja, suosittelen!


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 6. kirjassa on monta kertojaa  [29/50]

maanantai 25. syyskuuta 2017

Hanna Kinnunen & Aino-Kuutamo Uusitorppa: Valtavan ihana: havaintoja naisen kehosta ja kiloista

Hanna Kinnunen & Aino-Kuutamo Uusitorppa:
Valtavan ihana:
havaintoja naisen kehosta ja kiloista
190 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Tämän kirjan tavoite on yhdistää kehonsa kanssa kamppailevat naiset.

Siinä se varmasti onnistuukin. Sattuipa silmääni uutuuskirjoista ja täytyy sanoa, että tämä on niitä herätelainoja joiden nappaamista ei kadu lainkaan. Kirja oli hyvin positiivinen ja pohdiskeleva lukukokemus, vaikka siinä käsiteltiinkin joskus hyvin tuskallistakin aihetta eli naisen omakuvaa ja kiloja. 

Kirjailijat kertovat omien kokemustensa ja havaintojensa kautta siitä, millainen naisen kehon pitäisi olla. Juonipaljastus: sellainen, jossa nainen itse viihtyy. Tämä onkin sitten hankalampi tavoite saavutettavaksi, koska omassa kehossa tuntuu olevan aina jotain vikaa. Kirjassa keskitytään eritiyisesti siihen miten vaikea naisen on tuntea olonsa kauniiksi ja hyväksi jos kiloja löytyy enemmän kuin kauneusihanne sallii. Miten voit viihtyä itsessäsi jos ympäristö haluaa sinun olevan toisenlainen?

Kirja oli ainakin minulle hyvin henkilökohtainen lukukokemus. Kinnunen ja Uusitorppa kertovat rehellisesti omasta elämästään ja kehosuhteestaan. He puhuvat kaunistelematta siitä, miten vaikeaa on ollut päästä mielentilaan, jossa hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Loputtomat laihdutuskuurit, vaa'an ja ruokavalion tarkkailu ja peiliin epätoivoisesti tuijottelu ovat heille tuttua. Niin on varmasti monelle muullekin naiselle. Minullekin.

Kirjan läpi kantaa ajatus itsensä hyväksymisestä ja armollisuudesta itseään kohtaan. Kukaan ei ole täydellinen joten jospa jonain päivänä löytäisit itsestäsi jotain kaunista loputtomien vikojen sijaan ja keskittyisit siihen? Vyötärölläsi voi olla jenkkakahvat, mutta silmiesi väri voi saada enkelit itkemään kateudesta. Allisi voivat heilua tuulessa, mutta käsiesi siroutta ihailisivat satuprinsessatkin. Rintasi voivat roikkua kohti lattiaa, mutta käsivarsiesi voimalla kannetaan ehkä itkevää lasta. 


Et tarvitse ruoskintaa keneltäkään, varsinkaan itseltäsi. Sinä ansaitset ja tarvitset rakkautta ja sinä itse voit sitä itsellesi eniten antaa.
(s. 187)


Toki kirjassa käsitellään kiloja muultakin kantilta, mutta minulle tuo oli ehdottomasti se tärkein anti. Kehu päivässä naisen tiellä pitää ja jos kyseessä on vielä omakehu, tie on äkkiä ääretön ja upea valtatie.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
*Helmet-lukuhaaste 2017 - 11. jonkun muun alan ammattilaisen tunnetun ihmisen kirjoittama kirja [28/50]

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa

Magdalena Hai:
Kurnivamahainen kissa
47 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Kauan sitten kaukana poissa, mutta ei aivan niin kaukana kuin voisi kuvitella, oli maa, joka kärsi kovasta kuivuudesta ja köyhyydestä.

Luin Magdalena Hain Gigi & Henry-sarjan sitä mukaan kun se ilmestyi. Se kiipesi nopeasti yhdeksi vanhemmille lapsille tai nuoremmille nuorille tarkoitettujen kirjasarjojen suosikeiksi, koska steampunkia nuorille? Loistava idea ja hyvä toteutus! Kauhusta en genrenä välitä, joten Haiseva käsi on vieläkin lukematta. Tämän nappasin kuitenkin toiveikkaana mukaani heti kun se kirjastoomme tuli.

Kurnivamahainen kissa on saturomaani, jossa kuolevaan maailmaan syntynyt pienen pieni tyttö tapaa valtavan suuren kissan. Kissa on jatkuvasti nälkäinen ja onkin syönyt melkein kaiken maailmasta. Metsät, armeijat, lopulta unelmatkin. Se haluaa syödä myös tytön, jonka on käytettävä kaikki nokkeluutensa ja rohkeutensa maailman pelastamiseksi.

Tarina oli ihana sateisen illan satu ja yllättävän melankolinen. Kissa ja tyttö näkevät matkalla monenlaista kurjuutta, jota kissan nälästä kurniva vatsa on saanut aikaan. Kirjassa on Teemu Juhanin kaunis mustavalkoinen kuvitus, joka tukee tarinaa. Mietin kyllä lukiessani olisivatko värikuvat olleet parempia, mutta se lienee makuasia.

Kurnivamahainen kissa
s. 12
Pidin todella paljon tarinasta ja vielä enemmän Magdalena Hain kirjoitustyylistä. Hänellä on niin hauska tapa kuvata asioita erikoisten ja ihastuttavien vertausten kautta.


Kissa ja tyttö jatkoivat matka yhdessä. Kissa oikealla puolella korkeana kuin harmaapintainen kuusi ja tyttö pienenä kuin postilaatikko.
(s. 7)


En ole työssäni kirjavinkkari, mutta tulipa heti mieleeni, että ensimmäinen luku olisi varmasti sopiva vinkkarinkin ääneen lukemaksi. Samoin tarina on varmasti mainio iltasatu muillekin kuin kirjastotädeille, joko lapsen yksin tai yhdessä vanhempien kanssa luettavaksi.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 21. sankaritarina [27/50]

maanantai 4. syyskuuta 2017

Bridget Quinn: Broad Strokes: 15 Women Who Made Art and Made History (in That Order)

Bridget Quinn:
15 Women Who Made Art and
Made History (in That Order)

216 s.
Chronicle Books 2017
e-kirja kirjastosta

It was 1987, the spring of my first college year in California.

Tämä jäi mieleeni kesälomalla kun etsin kiinnostavia e-kirjoja Helmet-kirjastojen Overdrivesta. En tiedä taiteesta yhtään mitään, mutta ajattelin, että kirja voisi hyvinkin olla mielenkiintoinen. Kuinka monta naistaitelijaa pystyt nimeämään näin äkkiseltään? Minulle tuli mieleeni vain Frida Kahlo, vaikka maailma ja historia ovat varmasti täynnä lahjakkaista naisia. Ajattelin, että jos ei muuta niin kirjalla olisi ainakin yleissivistävä vaikutus.

Bridget Quinn on taidehistorian opettaja, joka opiskeluaikanaan huomasi saman asian kuin minä. Naistaiteilijoita ei tuotu esille juuri ollenkaan ja paksuissa taidehistoriikeissa he ovat ehkä pienenä viitteenä, miestaiteilijan muusana ja/tai rakastajattarena. Voivottelun sijaan Quinn päätti tehdä asialla jotain ja kirjoitti tämän kirjan, jossa esitellään lyhyesti 15 naistaiteilijaa eri aikakausilta. Kirjassa on paitsi elämäkerrat, myös muutama kuva jokaisen taiteilijan teoksista.

Kirja oli täynnä nimiä, joista minulla ei ollut minkäänlaista mielikuvaa. Rosa Bonheur, Lee Krasner, Kara Walker? Nuokaan nimet eivät sanoneet minulle yhtään mitään. En voi kyllä nytkään väittää muistavani kaikki 15 naista, mutta jäi kirjasta sentään jotain käteen. Elämäkertaesittelyt ovat ytimekkäitä ja niissä on kerrottu naisista taiteen kautta. Vähemmän 'niin monta lasta hän sai' ja enemmän 'näin lapset vaikuttivat hänen taiteeseensa'.

Parhaiten minulle jäivät mieleen Judith Leyster ja Marie Denise Villers. Miksi? Koska kummankin teoksia luultiin pitkään (miespuolisten taideasiantuntijoiden keskuudessa) miesten tekemiksi. Kun totuus paljastui, uusien lahjakkaiden naistaiteilijoiden löytymistä ei juhlittu millään tavalla. Kun totuus paljastui, alkoi maalauksista kummasti löytyä epätäydellisyyksiä joita ei aiemmin ollut ollut. Valitettavasti en yllättynyt.

Taidehistoriikkien lisäksi kirjassa kulkee mukana Quinnin oma tarina taideopiskelijasta taideopettajaksi. Hieman oudolta kuulostivat Quinnin pakkomielteet tiettyjä teoksia kohtaan. En voi kuvitellakaan tuijottavani samaa taulua tuntitolkulla joka päivä vuodesta toiseen. Kirjan loppupuolella minua alkoi häiritsemään se, miten amerikkakeskeinen siitä tuli. Alkupuolella sentään mainittiin muutama eurooppalainen nainen, mutta sitten oltiinkin Amerikassa kaiken aikaa. Olisi ollut kiva lukea muunkin maalaisista taitelijoista, mutta pointtina toki olivat Quinnin omat valinnat ja suosikit.

Kuitenkin, kiinnostava kirja!


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 48. kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän [26/50]

lauantai 2. syyskuuta 2017

Kesä-elokooste

Kesä- ja heinäkuu olivat aika hiljaisia, mutta elokuussa riehaannuin taas, viimein ja onneksi taas lukemaan. Jotenkin sitä välillä unohtaa miten nautinnollista lukeminen on, mutta sitten siihen jää uudelleen koukkuun.

Tällä hetkellä minulla on kesken Bridget Quinnin Broad Strokes: 15 Women Who Made Art and Made History (in That Order). Saanen sen loppuun tänään jos ei ihmeitä tapahdu ja mietinkin jo mitä lukisin seuraavaksi. On omia hyllynlämmittäjiä, on kirjastolainoja ja on vielä muutama e-kirjakin...


Luetut & blogatut

Ally Condie: Tarkoitettu
Entä jos tuleva puolisosi ei olekaan Se Oikea? Ennalta-arvattavaa dystopiahömppää, erinomaista kesälukemista.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle: yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Kun yksinäisyys ahdistaa. Hyvä ja hyvin kirjoitettu kirja tärkeästä aiheesta.

Sarri Nironen: Tähdenpeitto
Riina, Joona ja Helsinki. Kaunista kieltä, olisin kuitenkin kaivannut hieman enemmän ryhtiä tarinaan.

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
Operaatio Toteuta nuoruuden haaveesi. Turhan opettavainen omaan makuuni, kaipasin sähäkämpää päähenkilöä.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Junasta löytyvä päiväkirja tuo väriä Guylainin elämään. Kevyttä kesälukemista, yllättävän paljon ruumiineritteitä.

Jane Austen: Lady Susan
Lady Skandaali seurapiireissä. Hauska ja häikäilemätön, itsevarma ja vanhempi päähenkilö.

Natasha Pulley: The Watchmaker of Filigree Street
Lennätinvirkailija, kelloseppä ja taskukellon mysteeri. Vähemmän steampunkia kuin oletin, tykästyin päähenkilöihin.

J. R. R. Tolkien: Beren and Lúthien
Romanttisen legendan eri muodot. Tykkäsin enemmän kuin odotin, kiinnostava lukea myös tarinan taustoista.

Kari Hotakainen: Kantaja
Yksinäisen miehen pakkomielteet. Hauska kirja, ehkä pitäisi lukea enemmänkin Hotakaista.

Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler62: Virus
Avaruusseikkailu jatkuu. Homma jäi levälleen kuin Jokisen eväät, pakko lukea viimeinenkin osa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
Mistä ja miten kasvoi Mielensäpahoittaja? Vakavia juttuja huumorilla, tykkäsin.

tiistai 29. elokuuta 2017

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Tuomas Kyrö:
Mielensäpahoittajan Suomi
277 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

Taas saamme avata uuden säästötilin.

Ei juhlavuotta ilman Mielensäpahoittajaa, tietenkään. Lähdin lukemaan kirjaa taas hyvin skeptisenä. Mielensäpahoittaja ei ole enää kirja, se on tavaramerkki, jolla lypsetään rahaa kunnes venyneet utareet osuvat maahan. Tästä mainitsin viime vuonnakin kun luin Miehen työt ja tässä sitä taas ollaan kirja kädessä. No, hyvähän sitä toki on lypsää toimivaa ja tuottavaa lehmää. Hyvää ja kylmää maitoa tämä on.

Mielensäpahoittajan Suomessa palataan kaunokirjallisuuden äärelle ja Suomen juurille. Kirjassa on sata Mielensäpahoittajan kertomaa tarinaa, yksi jokaiselle vuodelle ja vuoden tapahtumia koskemaan. Toisinaan tarinat liittyvät suoraan Mielensäpahoittajan omaan elämään, toisinaan ne taas ovat vuodatuksia hänelle (ja meille) tärkeistä aiheista. Kehyskertomuksena Mielensäpahoittaja kertoo tarinoita pojantyttärelleen, joka on kirjoittamassa ylioppilaaksi.

Suomen historian ohella tätä lukiessa tutustuu mieheen itseensä. Tämä on Mielensäpahoittajan elämäkerta ja tykkäsin hänen tarinansa lukemisesta. Pitkään elämään mahtuu pieniä iloja ja syviä suruja, joista kaikista ei vain pääse yli. Pidin siitä, että Mielensäpahoittajan elämä oli ihan tavallinen ja kun jotain epätavallisempaa tapahtui, se nyt vain tapahtui. Ei se Kekkosen vierailu verstaalla niin merkittävä tapahtuma ollut, että siitä olisi kannattanut kenellekään kertoa.

Kyrö kirjoittaa tutulla kuivalla huumorilla, joka uppoaa minuun kuin veitsi voihin. Sillä voi kertoa ne vaikeatkin asiat tekemättä niistä aivan sysimustia. Oma suosikkini koko kirjassa oli Mielensäpahoittajan ja Likan lämmin suhde. Sukupolvien kuilusta huolimatta heillä on paljon yhteistä ja kummallakin on annettavaa toiselle. Järki-ihmisiä molemmat.


Likan mielestä suunnitelmani kuulosti huimausaineiden vaikutuksenalaisina tehdyltä. Kyllä on maalaisen järjen vaikutuksen alaisena tehty.
(s. 54)

Kirjan viimeinen kappale oli tarkasti suunniteltu tiristämään tunteiden viimeisetkin pisarat ulos ihmisestä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun se siinä onnistui.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 8. Suomen historiasta kertova kirja [25/50]

torstai 24. elokuuta 2017

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Virus (Kepler62 #5)

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Virus
192 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

Poika otti omenan.

No johan tätä uutta Kepleriä ehti odottaakin! Tästä on mahdotonta puhua ilman jonkin sortin juonipaljastuksia, viidennestä osasta kun on kyse, joten äkkiä katseet muualle jos vasta aloitat sarjan.

Tarina jatkuu muistaakseni melko suoraan edellisestä osasta. Tuo "muistaakseni" on itse asiassa aika olennainen asia. Loppujen lopuksi koko sarja olisikin ehkä paras lukea ihan peräkkäin ettei joutuisi välillä pysähtymään ja pohtimaan, että mihinkäs tämä nyt sitten viittasikaan. Kirjasarja toimisi hyvin esimerkiksi joululahjaboksina! Tai no, senhän näkee sitten viimeisen osan jälkeen.

No, joka tapauksessa! Nuoriso on siis Kepler-planeetalla ja tällä kertaa luvassa on tuiskua ja tuiverrusta. Suurimman uhan pienille pioneereille aiheuttavat nimittäin planeetan nopeasti vaihtuvat vuodenajat. Siinäpä nautit kesästä ja seuraavana päivänä ruska onkin vallannut maan. Hangessa tarpomaan joutuvat etenkin Ari ja Marie, jotka löytävät luolasta selvästi maapallolta peräisin olevan luotaimen. Miten ja miksi se on päätynyt Kepler62:lle?

Kirjassa tapahtui useampikin jännä juttu, mutta jotenkin jäin silti sellaiseen "no ei tässä kyllä tapahtunut juuri mitään"-olotilaan. Ehkä se johtui siitä, että tarina päättyi juuri kun tilanne oli niin sanotusti päällä. Kaikki paljastukset ja ratkaisut on jätetty viimeiseen kirjaan, joka on kyllä ihan pakko lukea jahka se ilmestyy. Kirjailijakaksikko on luonut hyvin koukuttavan kirjasarjan, jonka ltoivon löytävän lukijoita eri-ikäisistä tytöistä ja pojista. Minua hieman huvittaa edelleen se, että kirjan jokainen osa on edellistä pidempi. Houkuttele nuori lukemaan lyhyettä avaruusseikkailua ja kun koukku on nielty, paksumpikin kirja täytyy lukea.

Erikoismaininta Pasi Pitkäsen upealle kuvitukselle! Se kantaa tarinaa eteen päin ja luo tunnelmaa, jota teksti ei oikeastaan tee. Ympäristö- ja tunnelmakuvaus nojaa pitkälti kuvitukseen, johon on todella panostettu. Etenkin erilaiset sää- ja maisemakuvat ovat upeita. Lisäksi tummien värien käytöllä on luotu yllättävän pelottaviakin kuvia ilman, että niissä vaanisi aina murhanhimoisia avaruusolentoja.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 5. kirjassa liikutaan luonnossa [24/50]

tiistai 22. elokuuta 2017

Kari Hotakainen: Kantaja

Kari Hotakainen:
Kantaja
140 s.
Kirjakauppaliitto/Kirjamedia 2015
Omasta hyllystä

Kumipuku ja sidonnat eivät ole minun juttujani, mutta ehkä minun tuona iltana olisi pitänyt olla kokeilevampi.

Tässä kirjastotyössä on se huono (?) puoli, että kirjoja tulee kannettua kotiin enemmän kuin niitä ehtii lukea. Sehän tietysti tarkoittaa sitäkin, että ne itse ostetut jäävät vieläkin alemmas lukupinossa. Ne kun eivät karkaa minnekään eikä niillä ole eräpäivää toisin kuin kirjaston kirjoilla. Yritän nyt noin miljoonatta kertaa lukea jotain omasta hyllystäkin, mahdollisesti "joka toinen kirja kirjastosta, joka toinen omasta hyllystä"-periaatteella. Enpä löisi vetoa onnistumisen puolesta, mutta ainakin tämä yksi kirja tuli luettua.

Kari Hotakaisen Kantaja oli siis vuoden 2015 Kirjan ja ruusun päivän kylkiäinen, jonka sait kun ostit jotain Suomalaisesta Kirjakaupasta olikohan se nyt 10 vai 15 eurolla. Jos nyt ihan totta puhutaan niin minulla oli näitä alun perin kaksi. Toisen lahjoitin heti silloiseen kirjastooni ja tämä toinen on lämmittänyt kirjahyllyäni nyt sen reilut pari vuotta. Tällä hetkellä pohdin kirjan kohtaloa: pidänkö itselläni vai laitanko kiertoon nykyiseen kirjastooni? Se on näitä elämän suuria kysymyksiä.

Kantaja kertoo Timo Kalliosta, seurakuntayhtymän määräaikaisesta puistotyöntekijästä. Timo on se mies, joka leikkaa hautausmaan nurmikon, auttaa haudankaivuussa ja huolehtii kukkaistutuksista. Eräänä päivänä hänestä tulee myös se mies, joka auttaa arkun kantamisessa mikäli kantajia on liian vähän. Tätä kautta Timo pääsee todistamaan niitä lohduttomia hautajaisia, joissa kukaan ei oikeasti tiedä vainajasta mitään tai välitä hänestä minkään vertaa. Timo suivaantuu tästä niin, että alkaa laatia muistopuheita tuntemattomille ja huolestuttaa seurakuntansa suntion. 

Oikeastaan ravivetoja harrastava suntio oli suosikkini koko kirjassa! Hän on käytännön ihminen, joka on syystäkin huolissaan Timon uudesta harrastuksesta. 


- Jos sä kykit päivät kirkkomaalla ja asettelet kukkia ja virsiä ojennukseen kappelissa, niin sulla pitää olla vastapainoksi muuta. Kuolleet vetää sua alas, hevoset ylös. Perusarkku painaa tommoset kolkytviis kiloa ja siihen asiakas päälle, tai siis sisään. Se tekee yhteensä tommoset satakakskymmentä kiloa. Yks keskiverto hevonen painaa viissataa kiloa. Eli yks hevonen vastaa neljää vainajaa.
(s.109)


Muistopuheiden laatimisen lisäksi Timo harrastaa nuoruuden rakkautensa stalkkausta. Hänen ja Hannelen tiet erosivat kun Hannele otti esiin kumipuvut ja sidontaleikit, ja Timo on jäänyt jumiin jossitteluun. Entä jos hän olisi suostunut, entä jos heillä olisi nyt perhe, entä jos, entä jos? Entä jos hän selvittää Hannelen yhteystiedot ja alkaa pommittaa naista puheluilla ja viesteillä? Enpä oikein lämmennyt tälle käytökselle, vaikka se kai tässä olikin pointtina. Hotakaisen kertojaääni on niin huvittava, että suurimman osan ajasta melkein unohtaa miten surkeassa elämäntilanteessa Timo on, ja että suntiolla on syytäkin huoleen.

Pidin kirjasta, mutta en ole ihan varma haluanko sittenkään pitää sitä itselläni. Täytyy miettiä asiaa!


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 15. kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen  [23/50]