torstai 30. kesäkuuta 2016

Kesäkooste

Hairahduinpa mukaan Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingo haasteeseen! Luulisin saavani bingottua ainakin yhden rivin, toivottavasti enemmänkin. Viimekesäinen kirjabingo oli kiva, joten oikeastaan kaipasinkin sellaista tällekin kesälle.


Luetut & blogatut

Enni Mustonen: Ruokarouva
Leskirouva Ida Eriksson palaa sotaisaan Suomeen. Mukavaa arjen kuvausta, onneksi inhokki kieliongelmani oli suurimmaksi osaksi poissa.

Charlaine Harris: Salaisuuksia haudan takaa
Harperin kadonneen isosiskon tapaus selviää viimeinkin. Ihan hömppää, edellinen osa oli parempi.

Susan Ee: Angelfall
Penryn ja lopun aikojen enkelit. Parempaa nuorten dystopiaa ainakin ensimmäisen osan perusteella, pidin paljon Penrynistä.

Ina Westman: Syliin
Rönsyilevä tarina äitiydestä ja lapsenkaipuusta. Kaunis ja koukuttava kerronta, upposi vaikkei aihe sinänsä ole omaa elämää koskettava.

Edge of Tomorrow & All You Need Is Kill
Päiväni murmelina Starship Troopersin tunnelmissa. Sarjakuvat ja niihin perustuva elokuva, yllättäen loput olivat ihan erilaiset.

Robin Stevens: Murder Most Unladylike
Murha tyttöjen sisäoppilaitoksessa vuonna 1934. Viehättävän vanhanaikainen miljöö, nuoret etsivätkään eivät ärsyttäneet ollenkaan.

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Robin Stevens: Murder Most Unladylike

Robin Stevens:
Muder Most Unladylike
324 s.
Corgi Books 2014
Kirjastosta

This is the first murder that the Wells & Wong Detective Society has ever investigated, so it is a good thing Daisy bought me a new casebook.

Vuonna 1934 13-vuotiaat Daisy Wells ja Hazel Wong käyvät Deepdeanin tyttökoulua. Sisäoppilaitoksen arki muuttuu perin pohjin kun Hazel löytää tiedeaineiden opettajan neiti Bellin kuolleena. Ongelmia syntyy kun ruumis katoaa ennen kuin kukaan muu ehtii nähdä sitä. Onneksi sentään Daisy uskoo Hazelia, ja kaksikon ikioma, salainen etsivätoimisto alkaa selvittää ensimmäistä isoa juttuaan. Valitettavasti neiti Bellin murha ei jää ainoaksi, ja etsivätoimiston onkin epätoivoisesti yritettävä pysyä sekä murhaajan edellä että koossa. Murhatutkimus nimittäin koettelee tyttöjen välejä oikein kunnolla...

Olipas tämä herttainen kirja murhista huolimatta! En tiedä mikä, mutta jokin se vain näissä perienglantilaisissa sisäoppilaitoskirjoissa aina kiehtoo. Ehkä se on se ulkomaiden eksotiikka, eiväthän tuollaiset koulut ole Suomessa kovinkaan yleisiä. Ajatus siitä, että myös asut koulukavereidesi kanssa on mielenkiintoinen. Tosin myös sen verran ahdistava, että en sitä itse haluaisi kokea. Tarinassa tuodaan hyvin esiin se, miten pienet piirit koulussa on. Kaikki haluavat olla jotain, mutta toisaalta massasta ei saa erottua olemalla liian älykäs. Suosituilla tytöillä on omat ihailijapiirinsä, joiden palvonta on osittain romanttistakin. Koulussa on vain nuoria ja teini-ikäisiä tyttöjä, joten kyllähän siinä suhteita heidän välilleen syntyy. Yksi mainitaan ihan suoraankin. Lisäksi on yksi opettajien välinen suhde, jota Daisy ja Hazel eivät nuoruuttaan ymmärrä romanttiseksi.

Kivana lisänä tässä kirjassa oli tuo historiallinen puoli. Se ei tullut esille mitenkään osoittelevasti vaan luonnollisena osana tarinaa. Tietenkään Daisyllä ja Hazelilla ei ole kännykkää tai tietokonetta, muistiinpanot tehdään käsin ja puhelinta saa käyttää vain tyttöjä lohikäärmeen lailla valvovan matroonan luvalla. Ehkä se herttaisin osuus kirjasta oli juuri tuo tyttöjen oma salainen kerho. En ole mitenkään erityisesti perehtynyt nykyajan lasten harrastuksiin, mutta en ainakaan omastani muista tuollaista kerhoilua. Se oli sellaista, mitä luki kirjoista ja wanhasta ajasta. Mukavasti se on tuotu nykylukijankin eteen tässä. 

Jos etsii tuosta historiallisesta puolesta jotain negatiivista, sitä oli Hazelin kohtaama rasismi. Se oli hyvin kuvattu vaikka ei sinänsä miellyttävää luettavaa ollutkaan. Hazel on siis hongkongilainen ja aikalaisilleen eksottinen orientaali, joka on sen vuoksi aina se toinen, erilainen. Hän onkin kateellinen Daisylle, joka on niin perienglantainen kultatukkainen aatelisneito kuin voi olla (ainakin päälle päin). Ei siksi, että haluaisi eroon omasta kulttuuristaan vaan siksi, että Daisy ei koskaan joudu miettimään samoja asioita kuin hän.

Tarinaltaan kirja oli varsin vauhdikas. Kirja oli nopealukuinen ja Hazel kertojana viihdyttävä. Murhajuoni oli jopa aivan looginen, mutta murhaajan sinänsä perusteltu motiivi tuli täysin puskan takaa. Sitä ei pohjustettu mitenkään vaan se täräytettiin yhtäkkiä lukijan eteen. Olin vähintäänkin yhtä hämmästynyt kuin Daisy ja Hazel, jotka muuten olivat oikein onnistuneita päähenkilöitä. Yleensä en juuri siedä kirjojen lapsineroja, mutta näillä tytöillä oli tarpeeksi muitakin piirteitä. Etenkin omasta mielestään niiiiiin nerokas Daisy olisi ärsyttävä jos kirjaa ei olisi kerrottu Hazelin näkökulmasta. Hän huomaa Daisyn viatkin, etenkin ne joita Daisy ei haluaisi myöntää olevan olemassakaan.


Haasteet.:
* Kesäbingo - menneisyyteen sijoittuva kirja
* Reading Challenge 2016 - 27. a murder mystery [18/40]

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Elokuva & sarjakuva: Edge of Tomorrow & All You Need Is Kill

Edge of Tomorrow
2014

Hiroshi Sakurazaka & Takeshi Obata:
All You Need Is Kill
osat 1 & 2

208 s./osa
Punainen Jättiläinen 2015

Kaikki lainattu kirjastosta


Olen päivänä muutamana jutellut työkaverini kanssa scifileffoista. Hän vinkkasi muun muassa tätä Edge of Tomorrow-leffaa, jonka muistankin hämärästi isoista elokuvajulisteista. Leffa jäi kuitenkin katsomatta, koska Tom Cruise. Minun on nykyään erittäin vaikea nähdä leffan hahmo Tom Cruisen läpi. Työkaverini mukaan  tomcruisemaisuus ei kuitenkaan paistanut tässä mitenkään häiritsevästi läpi, koska hänet oli viisaasti pistetty raskaan taisteluvarustuksen sisään. Samassa keskustelussa kävi ilmi, että leffa perustuu All You Need Is Kill-mangaan, joka ilmestyi suomeksi viime vuonna ja joka löytyi kirjastostakin. Lainasin koko kasan ja siinähän se ilta sitten menikin.

Kummankin idea on siis se, että avaruusoliot rellestävät ympäri maailmaa ja ihmiset taistelevat epätoivoisina niitä vastaan. Etulinjassa taistelee eliittisotilas Rita Vrataski, jonka vertaista ei ole. Tarinan päähenkilö on kuitenkin mies, kuinkas muutenkaan, joka olioita vastaan taisteltuaan kuolee ja herää yllättäen uudelleen henkiin taistelua edeltävänä päivänä. Pian käy ilmi, että myös Rita Vrataski on elänyt aikasilmukassa. Eli homman nimi on päiväni murmelina, mutta murmelit ovatkin verenhimoisia avaruuden ötököitä.

Mietiskelin miten muotoilisin tämän tekstin ja päädyin siihen, että vertaan muutamaa olennaista osaa.


Henkilöt

Mangassa miespäähenkilö on Keiji Kiriya, nuorehko japanilainen rivisotilas. Aikasilmukka palauttaa hänet aina ensimmäistä taistelua edeltävään aamuun, jolloin häntä hiukkasen jännittää edessä oleva koetus. Elokuvassa sama tyyppi on Tom Cruise majuri William Cage, aikamies joka kuuluu Yhdysvaltojen PR-osastoon. Aikasilmukka palauttaa hänet aamuun, jona hän huomaa joutuneensa vastoin tahtoaan taistelujoukkoihin. Näistä kahdesta Keiji on se, joka oikeasti haluaa olla sotatantereella. Cage sen sijaan haluaa olla mahdollisimman kaukana taisteluista. Keijiä kouluttaa hänen kersanttinsa, Cagen taas pieksää taistelukuntoon Rita. Vaikka Cagen tarina onkin aika tyypillinen ja testosteronia tihkuva nössöstä ramboksi tarina, pidin hänestä enemmän.

Sekä leffan että mangan naispäähenkilö on amerikkalainen Rita Vrataski. Mangassa 22-vuotias, elokuvassa kolmenkympin paikkeilla. Elokuvassa hänen taustastaan ei kerrota mitään, mutta mangassa siihen paneudutaan enemmän kuin Keijin historiaan. Leffa-Rita sai mainetta ja kunniaa aikasilmukkaan jouduttuaan, mutta manga-Rita oli eliittisotilas jo ennen silmukkaa. Mielenkiintoisin ero oli mielestäni se, että elokuvan Rita oli joutunut aikasilmukkaan vain kerran ja pullahtanut ulos sieltä vahingossa. Mangan Rita sen sijaan on käynyt läpi monta aikasilmukkaa omasta tahdostaan ja kykenee siihen edelleen. Hänen strategiansa on hyvin yksinkertainen ja juurikin se, jonka Cage oppii elokuvassa: taistele sama taistelu niin monta kertaa, että opit voittamaan sen. Hahmona pidin enemmän manga-Ritasta, mutta Emily Blunt oli elokuvan parasta antia.


Avaruuden ötökät, mimeetit

Huomattavasti pelottavampia elokuvassa, jossa ne ovat erittäin nopeita lonkeroisia lieroja. Mangassa ne ovat isoja palloja, joilla on epätasaiset hampaat. Hui sentään.

Mangassa niiden kyky manipuloida aikaa on kuitenkin mielestäni mielenkiintoisempi. Leffassa mimeeteillä on samanlainen kollektiivinen mieli kuin mehiläisillä, ja parvea johtava omega resetoi päivän aina kun arvokas alfa-yksilö tapetaan. Cage ja leffa-Rita saivat saman kyvyn kun heihin roiskui alfan verta, ja mimeetit jahtaavat heitä veren perusteella. Mangassa myös mimeetit muistavat mitä edellisellä kerralla tapahtui ja käyttävät aikasilmukkaa taisteluiden voittamiseen samaan tapaan kuin Rita & Cage oppivat tekemään. Keiji ja manga-Rita saavat saman kyvyn tapettuaan  vahingossa ns. palvelinmimeetin, joka on parven aikasilmukoita virkkaava yksilö ja jonka lähettämä signaali jää pyörimään heidänkin aivoihinsa. 

Elokuvan mimeetit olivat toki pelottavamman näköisiä, mutta mangan mimeetit olivat kuitenkin pelottavamman oloisia.


Tarinan loppu

Nämä olivat niin erilaisia, että jupisenpa niistäkin. Luvassa on siis juonipaljastuksia sekä elokuvaan että mangaan. Pilaan kaikki loppuyllätykset! 

Leffassa sekä Rita että Cage uhraavat itsensä lopputaistelussa tuhotakseen omegamimeetin. He onnistuvatkin siinä, mutta Cage uiskentelee sen verran omegan veressä, että onnistuu resetoimaan menneisyyden vielä kerran. Tarina päättyy onnellisesti maailmanrauhaan ja siihen, että hän tapaa jälleen Ritan ensi kertaa.

Mangassa Rita ja Keiji onnistuvat tuhoamaan palvelinmimeetin ja vapautumaan Keijin aikasilmukasta. Tai sitten eivät. Rita tiesi, että signaali jää kiertämään heidän välilleen ja että jomman kumman on kuoltava silmukan purkamiseksi. Viimeinen taistelu käydäänkin heidän välillään ja sen voittajaksi selviytyy Keiji. Ei sitä suoraan sanottu, mutta melkoisen selvää oli, että Rita hävisi tahallaan päästäkseen viimein eroon kirouksestaan. Aikasilmukointi ja ihmiskunnan pelastaminen jäävät Keijin vastuulle, sillä mimeetit mellastavat vielä muualla maailmassa.

Eli käytännössä elokuva pilasi dramaattisen tragedian ihan kokonaan. Ilmeisesti tuotantoyhtiö ei voinut vastustaa periamerikkalaista onnellista loppua, jossa urhea amerikkalainen sotilas pelastaa koko maailman.


Haasteet:
* Seitsemännen taiteen tarinat

torstai 16. kesäkuuta 2016

Ina Westman: Syliin

Ina Westman:
Syliin
208 s.
Kosmos 2016
Kirjastosta

Vasta jälkikäteen hän ymmärsi ettei tiennyt kenenkään nimeä.

Esikoiskirjailija Ina Westman kirjoittaa tässä antaumuksella äitiydestä, synnytyksestä, lapsenkaipuusta ja arjen pyörittämisestä lapsiperheessä. Pistää miettimään miksi ihmeessä minä tämän luin kun mikään noista ei ole millään tavalla omaa elämääni koskettava asia. Uteliaisuus, kirjaa selatessa huomattu kaunis kieli ja sujuva kerronta, omalta mukavuusalueelta poistuminen. Ei kirjan sisällön tarvitse koskettaa omaa elämää ollakseen kiinnostava ja antoisa lukukokemus.

Tarinan kantavana voimana ovat siis nuo luettelemani asiat. Takakansitekstin perusteella odotin tarinan keskittyvän vaikeiden raskauksien osastolle 42, jossa erilaiset äidit kohtaisivat sydäntäsärkevissä tunnelmissa. Ei tämä ihan sellainen tarina ollutkaan. Alkutilanne on kyllä tuo osasto, jossa odottavat äidit Maija ja Iida kohtaava. Sitten tarina leviää heidän lapsiinsa ja muihin heidän tuntemiinsa naisiin. Episodimainen kerronta ei ollut kronologista, mutta aikahyppelyyn tottui pian eivätkä eri kertojat eri ajoissa enää hämmentäneet.

Kirjan juonesta onkin vaikea kertoa sen enempää paljastamatta jotain juonenkäännettä! Tarina on sekä synkkä että toiveikas. Kaikilla ei ole onnellisia loppuja ja tragedioita on yhtä monenlaisia kuin on naisiakin. Yksien surut ovat pieniä, toisten taas musertavan suuria. Tarina ei anna vastauksia kaikkiin esittämiinsä kysymyksiin, koska elämä ei vain ole niin helppoa ja suoraviivaista. Eniten kerrotaan Iidasta ja Maijan tyttärestä Stiinasta, joiden elämät risteävät monella tavalla, useimmiten toisten ihmisten kautta. 

Sen voisin kyllä paljastaa, että tässä kirjassa petetään kumppaneita oikein urakalla. En itse tykkää yhtään pettämistarinoista ja pettäjän pisteet laskevat aina absoluuttisen nollapisteen tienoille. Hyvin usein jätän kirjan kesken kun en vain halua lukea sellaisesta hahmosta yhtään enempää. Pidin kuitenkin tämän kirjan kerronnasta niin paljon, että halusin lukea sen loppuun saakka. 


Eihän me osata mitään, hän ajattelee. Ei tiedetä tuosta mitään. Kuka se on, mitä se haluaa. Apua.

Mytty hengittää heistä huolimatta. Silti vain heidän avullaan se on kiinni elämässä - miten tällainen vastuu annetaan ihmisille tutkimatta ja kyselemättä? Että kuka tahansa saa synnyttää ja tuoda uuden ihmisen kotiin, se tuntuu äkkiä täysin käsittämättömältä tässä holhousyhteiskunnassa. Maailman huono-osaisten vauvojen paino laskeutuu hänen päälleen ja tekee hengittämisestä raskasta.
(s. 22-23) 


Kaiken kaikkiaan kirjan keskiosa oli mielestäni hieman heikompi kuin sen alku ja loppu. Tämä on toki selvästi makuasia: keskelle vain ei ollut valikoitunut niitä minua enemmän kiinnostavia episodeja. Enemmän tässä oli kiinnostavaa ainesta kuin mitenkään tylsää tai yhdentekevää. Ne heikommatkin olivat kokonaisuudelle tärkeitä ja koskettavia.

Mutta siis, suosittelen! Tarina upposi sellaiseenkin, jolle aihe sinänsä ei ole mitenkään sydäntä lähellä. Toivottavasti Westmanin kirjallinen ura jatkuu, tämä oli sen verran lupaava esikoisteos, että lukisin mielelläni lisääkin.


Luettu myös mm.:


Haasteet:
* Kesäbingo - kirja jonka nimi on yksi sana

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Susan Ee: Angelfall

Susan Ee:
Angelfall
284 s.
Skyskape 2012
Kirjastosta

Ironically, since the attacks, the sunsets have been glorious.

Tämä taisikin olla ensimmäinen lukemani enkelimaailmanloppukirja! 

Tarinaa kertoo Penryn, jonka maailma on loppunut enkelten saapumiseen. Siipiveikot ovat teurastaneet ihmisiä oikealta ja vasemmalta, ja tuhonneet kaupunkeja ympäri maailmaa. Penryn yrittää selviytyä skitsofrenisen äitinsä ja pyörätuolissa olevan pikkusiskonsa kanssa raunioiden keskellä. Eräänä kauniina päivänä kolmikko törmää enkelien väliseen väkivaltaiseen riitaan, joka päättyy katastrofiin: yksi enkeleistä sieppaa pikkusiskon. Äiti lähtee omille teilleen ja Penryn jää yksin siivettömäksi revityn enkelin kanssa. Ei Penryn tästä muuten välittäisi, mutta hän on päättänyt löytää sisarensa keinolla millä hyvänsä ja Raffe on paras mahdollinen opas enkelien pesäpaikkaan.

Muistelen lukeeni tästä kehuja jollakin englanninkielisellä foorumilla. Yllättäen kirja olikin ilmestynyt kirjaston kokoelmaan ja sieltä sitten luettavakseni. Ja ihan ilman minkäänlaisia hankintaehdotuksia minun suunnaltani! Joskus käy näinkin kivasti.

Tykkäsin kirjasta ja etenkin Penrynistä. Hän muistutti monella tapaa Marissa Meyerin Cinderiä: päättäväinen, omatoiminen, sitä tyyppiä joka menee tarvittaessa vaikka läpi harmaan kiven. Pidin erityisesti siitä, että Penrynin halu pelastaa sisarensa on koko ajan hänelle tärkeintä. Kaikki muu jää taka-alalle ja Penryn tekee jokaisen päätöksen sen perusteella auttaako se löytämään Paigen vai ei. Pelastanko enkelin vai en? Valehtelenko ihmisille vai en? Penryn oli kiinnostava ja uskottava selviytyjähahmo. Hän oli omatoiminen, päättäväinen ja rohkea siksi, että hänen oli aina pitänyt olla sellainen. Äidin sairaus ja perheensä jättänyt isä tarkoittivat sitä, että Penryn oli ollut perheen vastuunkantaja jo ennen enkeleitä. Sairaus antoi myös järkevän ja samalla selkäpiitä karmivan selityksen sille, miksi Penryn oli käynyt äitinsä vaatimuksesta kaikilla mahdollisilla itsepuolustuskursseilla.

En pitänyt Raffesta, mutta toisaalta ei pitänyt Penrynkään ennen kuin kirjan loppupuolella. Raffe oli tietysti ylimaallisen komea, mutta Penryn ei unohtanut sitä, mikä hän oli. Lopun ajan enkeli tuomassa maailmanloppua. Minua myös ärsytti se, että Raffe ei suostunut kertomaan enkeleistä mitään. Kirjan maailma jäi tämän vuoksi aika ohueksi. Mistä enkelit tulivat? Kovasti vihjataan siihen, että he tosiaan ovat Raamatun enkeleitä nimiä myöten eli kaiketi taivaasta. Miksi he tulivat? Koska arkkienkeli Gabriel käski, ja hän oli oletettavasti saanut käskyn Jumalalta. Tai sitten ei.

Kirjassa oli yllättävän vähän uskonnollisia elementtejä sen lähtökohdat huomioon ottaen. Minun kannaltani tämä oli vain hyvä asia, en nimittäin lue suoranaista uskonnollista kirjallisuutta. Tarinan enkelit saattavat hyvinkin olla enkeleitä, mutta Penryn pohtii yhdessä vaiheessa sitä, että he voisivat kyllä yhtä hyvin olla avaruusolioitakin. Ihmiset eivät tiedä eivätkä enkelit kerro. Raffe avautuu aiheesta hieman kirjan lopussa, mutta noin kaiken kaikkiaan minulle jäi sellainen tunne, että Susan Ee vain halusi kirjoittaa enkelimaailmanlopusta kirjoittamatta kuitenkaan mitenkään uskonnollista kirjaa. Hyvä näin.

Pidin myös kirjan huumorista. Penryn osaa olla hauskakin, mutta hän ei kuitenkaan ole sellainen jatkuvasti näsäviisasteleva hahmo, joita nuorten kirjoissa nykyään usein näkee. Huumoria on siroteltu sopivasti kaiken muun joukkoon.


He's downed four drinks in the short time it took for me to get myself together and find him. Either he's shaken by something or he's falling off the wagon hard and fast. Great. Just my luck to be partnered with an alcoholic angel.
(s.186)


Aivan erityisen erinomaisena piirteenä mainittakoon, että kolmiodraamaa ei ollut kehitteillä ollenkaan! Toivottavasti ei tule olemaankaan ja toivottavasti Penryn saa pitää selviytyjäluonteensa. 

Tämän luettuani ihmettelen muuten jälleen kerran sitä, miksi esimerkiksi tätä (tai sitä mainittua Cinderiä) ei ole käännetty suomeksi. Kaikenlaista ihme tuubaa kyllä suomennetaan, mutta ne paremmat tai ainakin paremmalta vaikuttavat kirjat jätetään kääntämättä.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Kesäbingo - dystopia

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Charlaine Harris: Salaisuuksia haudan takaa

Charlaine Harris:
Salaisuuksia haudan takaa
(Grave Secret, 2009)
Gummerus 2016
303 s.
Kirjastosta


"No niin," sanoi farkkupuseroinen nainen, jolla oli oljenvärinen tukka.

Pitkästä aikaa kansikuvavalitusta! Ymmärrän kyllä, että kansikuviin ei aina haluta tuhlata hirveästi rahaa ja että joskus (usein) on helpointa ottaa vieraskielisen painoksen kansikuvat. Toivoisin silti, että ei mentäisi siitä missä aita on kaatunut ja haudattu maan uumeniin. Olisi todella kiva, jos kansikuvan tyypit näyttäisivät edes suunnilleen samoilta kuin kirjan hahmot. Tässä sarjassa ollaan siinä suhteessa epäonnistuttu täysin. Suomenkielisten käännösten nimistä sen sijaan olen pitänyt.

Mutta sitten kirjan sisältöön. Tämä on siis Harper Connelly-sarjan neljäs ja viimeinen osa, joten luvassa on juonipaljastuksia sarjan edellisiin osiin.

Kuolleita työkseen kuunteleva Harper on löytänyt oman pienen Shangri-Lansa. Bisneksellä menee hyvin ja ennen kaikkea kasvattiveli Tolliver on kaadettu sänkyyn. Pariskunta suorastaan rypee onnessa ja päättää mennä moikkamaan nuorempia sisariaan. Paikan päällä selviää, että Tolliverin narkkari-isä on päässyt vankilasta ja anelee anteeksiantoa. Samaan aikaan poliisi ilmoittaa Harperille, että hänen kauan sitten kadonneesta Cameron-sisarestaan on tehty mahdollinen havainto. Harper ja Tolliver jäävät harrastamaan sekä sukulaissuhteiden paikkaamista että rikoksiin sekaantumista.

Minun piti välillä ihan miettiä, että kuka tässä kirjassa olikaan kenen verisukulainen. Harperilla ja Tolliverilla on eri vanhemmat, mutta he ovat kasvaneet yhdessä jostain kymmenen korvilta saakka. Harperilla oli vanhempi täyssisko Cameron, joka katosi lukioikäisenä. Mariellan ja Gracen äiti on sama kuin Harperin ja isä sama kuin Tolliverin. Lisäksi Tolliverilla on täysveli Mark. Kaikkien biologiset vanhemmat ovat joko vankilassa tai kuolleet, ja alaikäisistä Mariellasta ja Gracesta huolehtivat Iona ja Hank. En kyllä muista kenelle he olivat sukua, mutta täti ja setä kuitenkin. Varsinainen uusperhe siis.

Ei tällä muuten olisi väliä, mutta tässä kirjassa sukulaissuhteet ovat yllättävän tärkeitä. Paitsi tietysti se, että Harper ja Tolliver ovat pitäneet toisiaan sisaruksina vuosikausia ja ovatkin nyt rakastavaisia. Ainoastaan Iona-täti on (minun mielestäni) ymmärrettäväsi järkyttynyt eikä niele uutista nikottelematta, mutta hän onkin Harperin mukaan tiukkapipoinen uskovainen. Kyllä, ainoastaan konservatiivinen kukkahattutäti ei voi ymmärtää sitä, että oma sisarus näyttääkin nyt perin hekumalliselta.

Enpä osaa vieläkään sanoa miksi tämä sarja oli niin koukuttava. Ensimmäinen kirja oli vielä ihan kohtuullisen hyväkin, mutta sitten mentiinkin alamäkeä enkä voi lakata päivittelemästä tuota ei-ihan-insestiä. Tämä kirja oli juonellisesti silkkaa sillisalaattia ja dramaattiset paljastukset olivat useimmiten ihan älyttömiä. Harperilla on edelleen taipumusta joko pyörtyä tai joutua jonkun kolkkaamaksi juuri kun luvassa olisi toimintaa. Hän myös muistuttaa lukijaa tasaisin väliajoin siitä, miten salamanisku antoi hänelle yliluonnollisia kykyjä. 


Oikea jalkani tuntui huteralta. Sitä pitkin sähkövirta oli kulkenut, kun salama oli iskenyt minuun viisitoistavuotiaana kylpyhuoneemme ikkunasta,
 (s. 107)

Joo joo, tajuttiin jo ensimmäisellä kymmenellä kerralla...

Ja silti oli pakko lukea koko sarja eikä edes nolota. Mielestäni sarjan edellinen osa oli tätä parempi ja on oikeastaan sääli ettei sarja loppunut siihen.


Luettu myös mm.:


Haasteet:
* Reading Challenge 2016 - 10. a New York Times bestseller [17/40] (bestsellerlistalla vuonna 2009)

torstai 2. kesäkuuta 2016

Enni Mustonen: Ruokarouva

Enni Mustonen:
Ruokarouva
430 s.
Otava 2016
Arvostelukappale kustantajalta

- Kirsti! Kirsti, hoi!

No niin, tämä siis on se ensimmäinen saamani arvostelukappale. Kiitoksia paljon, Otava! Olen odottanut tätä kuin kuuta nousevaa siitä asti kun näin tämän kirjakatalogissa. Ruokarouva jatkaa Ida Erikssonista kertovaa Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjaa. Tämä on sarja neljäs osa ja siitä johtuen tässä tekstissä on juonipaljastuksia sarjan edellisiin osiin. Tästä pitäisi puhua erittäin ympäripyöreästi niiden välttämiseksi. Jos et ole jo lukenut sarjaa, suosittelen sitä lämpimästi! Mustonen kuvaa mainiosti historiallista arkielämää ja siinä sivussa lukija tutustuu Sibeliukseen, Topeliukseen ja muihin saman ajan kulttuurihenkilöihin. Jos olet lukenut sarjaa, mutta et tätä osaa, en usko tämän bloggauksen pilaavan lukukokemustasi.

Yllättäen tarina alkaa monta vuotta sen jälkeen mihin Emännöitsijä päättyi. Idan ja Albert Edelfeltin tytär Kirsti on jo kahdeksan ja kaikki ovat siinä uskossa, että Ida jäi traagisesti leskeksi ennen lapsensa syntymää. Nuori "leskirouva" on työskennellyt erakkoprofessorin taloudenhoitajana, mutta miehen kuoltua hänen pitäisi löytää uusi pesti. Onneksi professori kuitenkin jättää Idalle huomattavan perinnön. Tämä mahdollistaa paluun Suomeen ja oman täysihoitolan perustamisen Albergaan. 

Arvatkaapa, mistä ilahduin vallan suunnattomasti? Emännöitsijän(kin) kohdalla valittamani kieliongelma oli melkein kokonaan poissa! Kömpelöitä "ensin repliikki ruotsiksi, sitten käännös suomeksi"-kohtia ei ollut kovinkaan montaa, ja siksi nekin melkein katosivat tekstiin. Minusta tämä oli suuri parannus. Mustonen kirjoittaa muuten niin sujuvasti, että minua ihan harmitti jumittua käännöskömpelyyksiin. Nyt lukeminen kävi kuin leikki ja ahmin kirjan yhdessä illassa.

Kirja kattaa varsin sotaisat vuodet 1914-1918 ja siinä on oikeastaan kaksi päällekkäistä tarinaa. Yhdessä kerrotaan täysihoitolan perustamisesta ja sen arjen pyörittämisestä, toisessa ensimmäisestä maailmansodasta ja Suomen sisällissodasta. 

Täysihoitolan perustaminen oli mielenkiintoista luettavaa ja Idan unelmat siitä epäitsekkäitä ja toiveikkaita. Hän halusi tyttärelleen pysyvän kodin ja helpomman elämän kuin itsellään. Tämän olisi pitänyt toteutua täysihoitolan myötä. Valitettavasti monivuotinen sotiminen toi jatkuvaa pelkoa ja köyhyyttä. Vuokraa oli vaikea nostaa kun tiesi, että vuokralainen ei voinut maksaa enempää. Kirjassa kuvataankin paljon sitä, miten vaikea tilanne yhdistää toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Myönnytyksiä tehdään puolin ja toisin, ja epävarmassa tilanteessa pidetään huolta niistä joista pystytään. Minusta oli erityisen hupaisaa lukea miten täysihoitolan talonmies Iisakki huolehti siitä, että Idan huusholli sai aina tarvitsemansa vaikka sitten mustan pörssin kautta. Tällainen arjesta selviytyminen ja arkiaskareet olivatkin mielestäni parasta kirjassa. Idan silmin katsottuna mikään ei tunnu erityisen vanhanaikaiselta vaan ihan normaalilta osalta hänen elämäänsä.

Se toinen tarinan puoli onkin sitten sotaisampi. Oli sota mikä hyvänsä ja sotajoukot keitä hyvänsä, kotijoukot joutuvat aina kärsimään. Täysihoitolaa penkovat niin neuvostosotilaat kuin omatkin, eikä heidän toimintatavoissaan ollut Idan kannalta mitään eroa. Molemmat ovat yhtä pelottavia ja säälimättömiä. Sotatoimet tulevat vaarallisen lähelle Idan huushollia senkin vuoksi, että hänen tietämättään täysihoitolaan on majoittunut jääkäriliikkeen värväreitä. Ida ei paljoa perusta politiikasta, mutta sitäkin tärkeämpää hänelle on pitää läheiset ihmiset turvassa. Valitettavasti tämä ei aina onnistu ja täysihoitolaankin mahtuu sodan tuomia menetyksiä.

Pitää vielä mainita se, että olipas ihanaa kun lukuharrastus tuotiin tässäkin kirjassa niin selvästi esiin! Kirsti on ahkera lukija ja saakin Idalta joka joulu uuden kirjan. Kyllä se vähäsen hymyilytti kun näiden kirjauutuuksien nimiä mainittiin, sen verran tuttuja ne olivat. 

Summa summarum, tämä oli miellyttävää luettavaa. Idan kasvua pienestä paimentytöstä itsenäiseksi liikenaiseksi on ollut mukava seurata. Mustonen on punonut suuret historialliset tapahtumat ja pienen ihmisen elämän saumattomasti yhteen. Ida perheineen ja ystävineen tuntuu ihan oikeilta henkilöiltä, joita toki jotkut heistä ovatkin. Maltan tuskin odottaa seuraavaa osaa!


Luettu myös: