maanantai 14. maaliskuuta 2016

Emily Carroll: Through the Woods

Emily Carroll:
Through the Woods
224 s.
Margaret K. McElderry Books 2014
Kirjastosta

Tällä sarjakuvalla oli niin kaunis kansi, että lainasin sen ihan vain sillä perusteella tutustumatta sisältöön ollenkaan. Odotin aikuisten satuja ja niitä sainkin. Se vain oli yllätys, että nämä ovatkin kauhusatuja. Keijujen sijaan sivuilla liihottaa kostonhimoisia haamuja ja ties mitä mönkiäisiä. Jos alustus ja loppujuttu lasketaan, kirjassa on seitsemän tarinaa, jotka käsittelevät kauhua eri tavoilla. Tarinoiden kuvitus on todella mielenkiintoinen ja pidin erityisesti niiden värityksestä. Carroll on valinnut jokaiseen tarinaan muutaman värin paletin, jota hän käyttää tehokkaasti.

Kirjan ensimmäinen tarina on Our Neighbor's House. Perheessä ei ole äitiä ja isä lähtee talviselle metsästysreissulle. Hän käskee kolmen tyttärensä odottaa kolme päivää. Jos hän ei ole palannut siihen mennessä, tyttöjen pitäisi mennä naapuritaloon turvaan. Tytöt kuitenkin viivyttelevät ja vanhin sisar väittää nähneensä pihalla hattupäisen miehen. Pian sen jälkeen tyttö katoaa ja nuorimmainen sisar näkee saman miehen...

Kaikissa tarinoissa on kaunis ja karmiva kuvitus, mutta tämä oli suosikkini maisemakuvien suhteen. Perheen talo on keskellä ei mitään ja lumiset maisemat ovat pelottavan tyhjiä ja yksinäisiä.

Toinen tarina on nimeltään A Lady's Hands Are Cold, vaikka pikemminkin sen pitäisi olla Siniparran huone. Nuori nainen naitetaan miehelle, jonka kartanoon morsian muuttaa häiden jälkeen. Joka yö morsian kuulee surullista laulua, joka tuntuu tulevan talon seinistä. Kun tuore aviomies lähtee metsästämään, morsian tarttuu kirveeseen ja ryhtyy etsimään salaperäistä laulajaa.

Tässä tarinassa pidin erityisesti siitä, miten teksti on aseteltu sivuille. Rivit eivät ole suoria eivätkä kirjaimet samankokoisia, vaan ne kiemurtelevat sivulta toiselle ja kuvasta kuvaan. Teksti vaikuttaa melkein elävän, mikä on toki omiaan kauhutarinaan.

His Face All Red on kirjan ainoa tarina, jonka pääosassa/kertojana on mies. Tyypilliseen satutapaan toinen veljeksestä on komea ja menestyvä, ja toinen kaikin puolin tavallisempi. Tarinan alussa kerrotaan mitä kaikkea mahtavaa komistuksella on, ja miten tavisveli on kaikesta syrjässä. Hilpeissä juomingeissakin hän istuu aina porukan ulkopuolella komistuksen ollessa kaiken keskipisteenä. Oudoksi juhlan tekee se, että tavisveli muistaa varsin hyvin murhanneensa veljensä ihan vastikään...

Tarinan kuvitus on selvästi erilainen kuin parissa ensimmäisessä tarinassa. Värit näyttävät vähän siltä kuin olisivat haalistuneet pesussa, ehkäpä tällä korostetaan tavisveljen mitäänsanomattomuutta. Carrollin tarinoiden piinaava piirre on se, että hän ei anna kaikkeen valmiita vastauksia. Lukijan on käytettävä omaa mielikuvitustaan ja tämänkin tarinan lopussa olin yhtenä kysymysmerkkinä.

My Friend Janna-tarinassa Carroll palaa taas naishahmoihin. Yvonnella ja Jannalla on mukava pieni huijausbisnes. Janna väittää puhuvansa kuolleille ja kuolleiden äänillä, ja Yvonne huolehtii ääniefekteistä ja muusta haamuilusta. Kaikki on hauskaa hupia kunnes Yvonne alkaa nähdä outoja hahmoja Jannan ympärillä.

Tämä tarina jäi mielestäni kirjan heikoimmaksi. En oikein osaa sanoa mikä siinä tökkäsi, idea kun on mielenkiintoinen ja kuvitus edelleen erinomaista. Silti se ei onnistunut herättämään minkäänlaisia tunteita ja oli suorastaan tylsä.

The Nesting Place-tarinan kertoja on Bell, jonka äidillä oli perin omituinen maku iltasatujen suhteen. Äiti oli erityisen innostunut kertomaan kauhujuttuja, etenkin sellaisia, joissa jokin olio valtaa ihmisen kehon itselleen. Äidin kuoleman jälkeen Bell lähtee viettämään kesälomaa veljensä ja tämän morsiamen luo maaseudulle. Ei olisi pitänyt.

Julistan tämän tarinan kirjan kauheimmaksi ihan vain siksi, että se onnistui sisältämään jutun, joka yhteen väliin kummitteli unissani jatkuvasti. Vihjeenä sanon "hampaat" ja yritän olla ajattelematta koko asiaa. 

Jos tuota Jannaa ei lasketa, jokainen kirjan tarina oli omalla tavallaan karmiva. Ihan yllätyin siitä miten monipuolisesti kauhua genrenä voi käsitellä yhden naisen piirtämässä yhdessä sarjakuvakirjassa. Tuskin olisin lainannut tätä jos olisin tiennyt sisällöstä mitään, mutta en kadu kirjan lukemista. Ainakaan vielä, katsotaan miten käy yöunien jälkeen...


Haasteet
*Hämärän jälkeen [2/11]
*Reading Challenge 2016 [9/40]

torstai 10. maaliskuuta 2016

Richelle Mead: Soundless

Richelle Mead:
Soundless
267 s.
Penguin Books 2015
Kirjastosta

My sister is in trouble, and I have only minutes to help her.

Käyn satunnaisesti vakoilemassa lasten- ja nuortenpuolen uutuushyllyjä ihan siltä varalta, että jotain kiinnostavaa on livahtanut silmieni ohi. Tämä löytyi englanninkielisten puolelta ja kansikuva kiinnitti heti huomioni. Suomenkielisten kirjojen kansikuvissa on harvoin muita kuin valkoihoisia ihmisiä, ja tätä ongelmaa on myös muissa länsimaissa. Kirjaan laitetaan mieluummin maisema tai abstraktikuva kuin esimerkiksi tummaihoinen henkilö. Tässä siitä oli viisveisattu ja kanteen valittu kaunis aasialainen tyttö. Ounastelin sillä perusteella kirjan olevan fantasiaa, joka sijoittuu aasialaismytologiseen maailmaan. No joo.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat mielenkiintoiseen kylään: kaikki sen asukkaat ovat kuuroja. Kukaan ei tiedä miksi, vaikka legendoja aiheesta onkin, mutta toisaalta ei kukaan sitä juuri pohdikaan. Kylä kököttää vuoren huipulla ja saa elantonsa kaivostoiminnasta. Löydetyt arvometallit lähetetään alas vaijeria pitkin, ja sitä kautta saadaa kylään elintarvikkeita jostain alhaalta. Vaijerisysteemin vartijalla on melkein jumalallisen kaikkivoipa asema kylässä ja kun tarvikkeiden tuonti uhkaa lakata, on edessä kriisi. Samaan aikaan osa kyläläisistä on alkanut sokeutua, näiden mukana päähenkilö Fein sisar. Fein ystävä Li Wei päättää selvittää mistä on kyse, eikä Fei päästä häntä yksin vuorta alas, Feillä kun aivan erityinen etu puolellaan.

Mielestäni kylän eristäytynyt elämä tuotiin hyvin esiin. Se vaikutti monin tavoin oudolta lukijalle, mutta kyläläiset eivät ihmettele sitä. He olivat alistuneet tilanteeseen sukupolvia sitten ja nykyiset asukkaat pelkäävät kaikkea uutta. Kuuroudesta olisi voinut saada irti jotain syvempääkin, etenkin tarinan edetessä kun Fei ja Li Wei kohtaavat kuulevia ihmisiä. Lisäksi minua kiusasi se, että Fei käy monia viittomakielisiä (kyläläisten äidinkieli) keskusteluja myös silloin kun se minusta olisi ollut fyysisesti mahdotonta. Viittomakieli tarvitsee tilaa ja jos seisotaan kovin lähellä toisiaan, ei liene mahdollista tuijottaa toista silmiin ja samalla kuulla mitä hän sanoo.

Pidin Feistä päähenkilönä. Hän on noin yleisesti ottaen järkevä ja toimelias nuori nainen, joka rakastaa sisartaan yli kaiken. Minusta oli kiva lukea nuortenromaania, jossa tärkein ei ollut rakkauden kohde vaan perhe ja koko yhteisö. Fei on yksi kylän kirjoittajista, asukkaista, jotka kirjoittavat päivän tapahtumat tauluihin jotka laitetaan torille kaikkien nähtäville. Kirjoitusmerkit ottavat selvästi mallia aasialaisista kirjoitusmerkeistä ja kirjoittajat ovat vastine arvostetuille ammattikalligrafeille. Tarinassa kirjoittajat ovat kylän ylintä kastia, mikä tietenkin luo pientä draamaa Fein ja Li Wein välille, jälkimmäinen kun on kaivosmies. Virkistävää kyllä kirjassa ei ole kolmiodraamaa! Fei on kylän vanhimpien päätöksestä kihlattu toiselle taitavalle kalligrafille, mutta kummallakaan osapuolella ei ole mitään helliä tunteita toista kohtaan. On siis ihan itsestään selvää miten nuorelle parille käy (juonipaljastus: onnellisesti).

Harmi, että kaikesta huolimatta tarina ei ollut niin hirveän sykähdyttävä. Oli se kiva ja nopea lukea, mutta aiheesta olisi varmasti saanut irti enemmänkin. Aasialaisuus oli pieni pintasilaus, joka näkyi lähinnä nimissä ja kalligrafiassa. Ja mitä vähemmän puhutaan deus ex machina loppuratkaisusta, sitä parempi... Se olisi vaatinut paljon enemmän pohjustusta ja kuvailua.

Mutta, voi sitä ajan käyttää huonomminkin kuin tätä lukiessa!

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Queering Sápmi – saamelaisia kertomuksia normien ulkopuolelta

Elfrida Bergman & Sara Lindquist (toim.):
Queering Sápmi -
saamelaisia kertomuksia normien ulkopuolelta

311 s.
Qub 2013
Omasta hyllystä

Mitään ei tapahtunut.

Sainpahan yllätyslahjaksi tällaisen, oli kuulemma ollut alennusmyynnissä joten lahjoittajan mukaan oli tarttunut useampikin kappale. Tarkoitukseni oli lukea tätä luku tai pari illassa, mutta päädyinkin sitten lukemaan koko kirjan melkein yhdellä istumalla. Tämä on sikäli vähän hankala kirja, että tämä on julmetun kokoinen ja pehmeäkantinen. Lukeminen onnistui vain pöydällä tai sohvalla kippuralla, kirja polvien päällä.

Kirjan varsin kiinnostavana ideana ovat saamelaiset, jotka kuuluvat erilaisiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, tai ovat jollain muulla tavalla saamelaisten normeista poikkeavia (moniavioisia, perinteisiä sukupuolirooleja rikkovia jne.). He siis kuuluvat vähemmistön vähemmistöön. Kirjassa on 30 lukua ja tarinaa ihan oikeista ihmisistä, jotka ovat saaneet kertoa tarinansa omalla tavallaan ja omilla sanoillaan. Mukana on saamelaisia eri (pohjois)maista. Ikähaitari on suuri, vanhin kertoja lienee siellä 70 vuoden toisella puolen ja nuorimmat ovat alle parikymppisiä. Suurin osa kertojista esiintyy omalla nimellään ja kuvallaan, mutta joukossa on myös anonyymejä. Lisäksi taustalla on koko joukko niitä, jotka eivät halunneet tarinaansa kirjaan edes nimettömyyden suojissa.

Parhaiten mieleeni jäi eräs anonyymitarina, jonka kertoja oli sieltä ikähaitarin vanhemmasta päästä. Hän sanoi halunneensa kertoa tarinansa omalla nimellään, mutta muuttaneensa lopulta mieltään muiden painostuksesta. Ne, joille hän oli suunnitelmastaan kertonut, olivat aikoneet sanoa ystävyytensä irti mikäli kertoja niin tekisi. He eivät halunneet olla missään tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka on avoimesti queer. Mielestäni tässä kiteytyi kirjan masentava anti aivan erinomaisesti. Suurin osa kirjan kertojista koki saamelaisyhteisön sulkeutuneena ja vanhanaikaisena, jopa suorastaan vihamielisenä queer-vähemmistöjä kohtaan. Heistä ei puhuttu ollenkaan ja siksi monen nuoren oli hyvin vaikea käsitellä omaa seksuaalisuuttaan tai sukupuoltaan. Kertojien oli vaikea olla oma itsensä tällaisen kulttuurin keskellä ja monet kertoivat olleensa erittäin helpottuneita päästessään sieltä pois. 

(Tokihan asia on niin, että ei tarvitse olla saamelainen suhtautuakseen nurjasti queer-vähemmistöihin. Tämä on valitettavan tavallista suomalaisenemmistönkin keskuudessa.)

Mutta, ei se risukasa ihan vailla auringonvaloa ollut! Joukossa oli myös hyviä kokemuksia. Enemmän tai vähemmän avoimesta vastustuksesta huolimatta monet olivat onnistuneet yhdistämään saamelaisuuden queer-identiteettiinsä. He olivat löytäneet oman paikkansa maailmasta ja tämän kirjan myötä halusivat levittää toivoa muille identiteettinsä kanssa kamppaileville saamelaisille. Saamelaisuus ei tarkoita sitä, että ei voisi olla myös queer. Positiivisista tarinoista mieleni jäivät erityisesti Stefan, heteroseksuaalinen mies, joka vanhemmiten uskalsi viimeinkin pukeutua naisten vaatteisiin. Hänen saamansa palaute oli yksinomaan positiivista ja perhe seisoi hänen takanaan alusta alkaen. Toinen tarina kertoi naisparista, joka myöskin sai vahvan tuen lähimmiltään.


Melkein kaikki saamani palaute on ollut myönteistä, tai sitten joku on puolustanut minua. Äiti esitteli vaimoni tädilleni. Täti on lestadiolainen ja hyvin uskonnollinen, ja kun äiti esitteli tyttärensä vaimon, täti ei oikein halunnut kuunnella. Silloin äitini jatkoi kovemmalla äänellä sanomalla että: "Tämä on minun ainut oikea miniäni, muut tyttäreni eivät ole naimisissa miestensä kanssa."
(s. 79)
Minusta tuo oli aivan ihanasti sanottu! 

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvin mielenkiintoinen. Toisaalta siinä korostui saamelaisyhteisöjen ennakkoluuloisuus, toisaalta taas se, että tilanne on ehkä pikkuhiljaa muuttumassa rohkeiden ihmisten myötä. Hatunnosto kaikille, jotka olivat uskaltaneet jakaa tarinansa tässä kirjassa nimellään tai ilman!


Haasteet
*Kansojen juurilla [3/3]
*Oman kirjahyllyn valloitus [1/12]
*Reading Challenge 2016 - 37. a book about a culture you're unfamiliar with [8/40]