torstai 30. huhtikuuta 2015

Lukumaratonin kirjakoonti

Lukumaratonin kirjoista ei vain tunnu syntyvän omia tekstejään, joten taidanpa antaa suosiolla periksi ja laittaa ne lyhyemmin samaan pakettiin. Poikkeuksena Timo Parvelan Sammon vartijat-trilogia, josta kirjoitan kokonaisuutena jahka ehdin. Ensimmäinen osa jäi maratonilla kesken ja sen jälkeen olen lukenut koko sarjan.


Tove Jansson: Kesäkirja
(Sommarboken, 1972)
143 s.
WSOY 2002
Kirjastosta
Tove Jansson oli tätä ennen tuttu lähinnä maineestaan ja muumeistaan. Animaatiomuumit olivat oleellinen osa lapsuuttani ja aikuisuuttani (viihdyttävät ne vanhempiakin!).

Kesäkirja on oikeastaan täydellinen kirja kauniille kesäpäivälle. Mummo ja pojantytär, satunnaisesti myös poika, ja kesäinen saari meren keskellä. Ajoitus meni siis hieman pieleen, mutta olen erittäin onnellinen siitä, että luin kirjan. Vähän aikaa meni ennen kuin totuin hieman harhailevaan kieleen, mutta loppujen lopuksi sekin oli oiva tunnelmanluoja.

Kirja ei ole oikeastaan pelottava, mutta synkkä se välillä on. Mummo alkaa jo tuntea iän painavan, ja melkein hyppäsi sydän kurkkuun aina kun hän alkoi hapuilla pillerirasiaansa. Kirja on jaettu omina pikku tarinoinaan toimiviin lukuihin. Omat suosikkini olivat Berenike (mummon sympatia Berenikeä kohtaan) sekä Vierailu (ahdisti suorastaan).


Mervi Heikkilä: Louhen liitto
151 s.
Haamukustannus 2015
Kirjastosta

Ei niin houkuttelevasta kannesta huolimatta kirja tarttui mukaani kun etsin maratonluettavaa. Houkutuksina olivat kirjan ohuus sekä noita- ja Kalevala-aihe. Olen helposti houkuteltavissa jos kirjassa käsitellään historiaa, mytologiaa tai molempia.

Kyseessä on siis uusi kotimainen nuorten/nuorten aikuisten fantasia. Siinä 15 kieppeillä oleva Roona saa tietää olevansa adoptoitu ja että hänen biologinen äitinsä haluaa viimeinkin tavata tyttärensä. Sittenpä sitä mennään tukka putkella noitien mukana Louhen liittoon. Pakollinen ärsytyskynnyksen ylittäjä eli ~kolmiodraama~ on ympätty joukkoon, mutta kaikelle kiitos siinä ei viivytä eivätkä miehenpuolet edes tiedä olevansa siinä mukana. Sinänsä kiva, että vaikka Roona huomaa toisenkin komistuksen, hän on kuitenkin lähinnä silmänruokaa tunteiden ollessa kiinni toisessa. Saahan sitä maisemia katsella.

Kirja on aika suoraviivainen seikkailufantasia, johon oli tungettu turhan paljon tavaraa omaan makuuni. Paljon hyviä ideoita, mutta kun niitä on niin paljon, lukiessa ei ehtinyt hengähtää lainkaan. Tässä olisi ollut ainesta paksummaksikin kirjaksi.


Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus
(Hercule Poirot and the Greenshore Folly, 1954)
200 s.
WSOY 2015
Kirjastosta

No nyt on komea kansi, mutta hieman ihmettelin sitä, että johdanto on annettu nimenomaan kansitaiteilijan kirjoitettavaksi. Loppuvatko Christien kanssan työskennelleet ihmiset vai mikäs tässä on takana? Ei sillä, että se olisi haitannut, ihan mielenkiintoinen johdanto se oli. Opin senkin, että Christie ei missään nimessä halunnut neiti Marplea tai Hercule Poirot'a kirjojen kansikuviin. Halusi kai jättää hahmot lukijan mielikuvituksen varaan. Minun mielessäni tepastelee David Suchet, Se Ainoa Oikea Poirot.

Tämä siis on ennenjulkaisematon tarina, jonka pohjalta Christie myöhemmin kirjoitti kirjan Kuolleen miehen huvimaja. Ariadne Oliver kutsuu Poirot'n Greenshore Follyn kartanoon, koska ilmassa leijuu jotain pahaenteistä. Poirot tarkkailee värikästä henkilökaartia eikä menee kauaakaan ennen kuin kuolema korjaa satoa. 

Omalla kohdallani ei murhaaja ollut suurikaan yllätys, koska olen nähnyt kirjaan pohjautuvan TV-leffan. Täytyy silti sanoa, että en usko, että olisin muuten hoksannut kuka on syyllinen. Ei se minusta mitenkään itsestään selvää ole näin jälkeenpäinkään. Tarina toimii paremmin pitemmän kaavan kautta, jossa henkilöiden parissa ehtii viettää enemmän aikaa.


Megan Whalen Turner: The Thief
234 s.
HarperCollins 1996
Oma ostos

Tämä on notkunut lukematta hyllyssäni sellaiset pari vuotta. Joo, nolottaa myöntää. Muistan lukeneeni tästä roppakaupalla kehuja ja tilanneeni kirjan niiden perusteella. Sitten itse kirja saapui ja kas vain, olin nuukuuksissani valinnut halvimman painoksen ja mitä ilmeisimmin rumimmat kannet. Ei innostanut lukemaan ja niin se sitten jäi.

Nyt harmittaa niin vietävästi että jäi. Olisin voinut nauttia tästä vuosia sitten jos en olisi sellainen kansinipottaja. Olen vähän kahden vaiheilla jatko-osien suhteen. Ne ovat kuulema myös hyviä, mutta aika erilaisia kuin tämä. Ottaako riski vai ei, kas siinä pulma...

Mutta, tämän tarinan alussa kuninkaallinen häkki on heilahtanut ja nuori varas Gen viruu vankilassa. Yllättäen kuninkaan magus (ei velho, tuo on neuvonantajan titteli) raahaa hänet ulos sellistä ja pakottaa osallistumaan etsintäretkelle. Mitä etsitään säilyy salaisuutena jonkin aikaa, enkä minäkään viitsi sitä paljastaa. Enkä kyllä paljoa muutakaan, kirja kun on täynnä ihania yllätyksiä joita en millään haluaisi pilata. Perinteinen seikkailufantasia (iso plussa: ei väkinäistä romantiikkaa!), joka ei sitten kuitenkaan ole ihan niin perinteinen. Gen on mainio kertojaääni ja retkikunnan neljä muutakin jäsentä ovat mielenkiintoisia tapauksia.

Maratonin paras kirja, suosittelen lämpimästi!

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Lukumaratonin kooste

Lukumaratonin luetut

Sepäs oli hauskaa! Tällä kertaa luetuiksi tulivat:

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus (200 s.)
Mervi Heikkilä: Louhen liitto (149 s.)
Tove Jansson: Kesäkirja (143 s.)
Timo Parvela: Tuliterä (50 s., jäi kesken)
Megan Whalen Turner: The Thief (235 s.)

Yhteensä neljä kirjaa ja viides, jossa pääsin vasta alkuun. Sivuja tuli luettua hauskasti 777. Periaatteessa olisin kyllä ehtinyt lukea paljon enemmänkin jos olisin lukenut koko ajan, mutta en viitsinyt kiristää pipoa liiaksi. Mukavaahan tämän oli tarkoitus olla ja niin olikin. Kaikista luetuista kirjoista tulee omat postauksensa jahka joudan kirjoittamaan ne.

Hauska pieni sivujuoni olivat lukumaratonin viralliset minihaasteet. Osallistuin kolmeen: Classic Words of Wisdom (itselle merkittävä lainaus klassikkokirjasta), Seasons in Four Covers (vuodenaikoja kuvaavat kansikuvat) ja Treasure Hunt (kansista piti löytyä puu, lunta ja ase).

Osallistun varmasti uudelleen lokakuussa kun on seuraavan Dewey's Read-a-Thonin aika, mutta voi olla, että maratoonaan yksinäni kesällä sopivana päivänä. Jos ei sitten suunnitteilla ole kirjablogien yhteistä kesämaratonia? Hauska ajatus sekin olisi. Suunnittelin näin alustavasti, että oli seuraava maraton mikä hyvänsä, voisin lukea vain omia lukemattomia kirjojani. Niitä on kertynyt turhan paljon ja tunnen melkein syyllisyyttä kun katson kirjahyllyäni. Siellä ne lukemattomat odottavat...

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Virallinen lukumaraton postaus

Lukumaratonpino
The read-a-thon pile

Onneksi päätin vielä herättyäni tarkistaa lukumaratonin aloitusajan. Se ei nimittäin ollut kolmelta aamuyöllä vaan on kolmelta iltapäivällä. Pieni mutta merkittävä ero! 

Päätin siis sittenkin osallistua. Jos minun täytyykin lähteä jonnekin, no, sille ei voi mitään. Se on sitten lukuajasta pois. En muutenkaan olisi valvonut ja lukenut koko 24 tuntia. Lukukunto ei kestäisi enkä pysyisi hereilläkään...

Kuvassa on ihan lukumaratonia varten kirjastosta haalittua lukemista. Valitsin tarkoituksella erityyppisiä kirjoja, pitäähän sitä valinnanvaraa olla. Tuo Parvelan kirja tuossa pinossa on sarjan kolmas osa. Kaksi edellistä ovat syyllistämässä minua omassa hyllyssäni, joten kuvan kirjaan tartun vain jos saan luettua ne edelliset osat. Lisäksi minulla on tietenkin se jokapäiväinen kirjastopinoni sekä omasta hyllystä löytyvät lukemattomat. Tuuminkin tuossa, että seuraavan kerran kun luen maratonia, voisin ottaa lukukirjat omasta hyllystäni. Saisi sitäkin pinoa pienemmäksi. 

Mutta, palaan asiaan siinä kolmen kieppeillä. Päivityksiä löytyy myös Instagrammista @kirjahilla.


14.55

Hetki ennen h-hetkeä. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui juuri Tove Janssonin Kesäkirja. Olen lukenut Janssonilta aiemmin vain muumeja, mutta etenkin tätä olen kuullut kehuttavan.


16.45

Näin jälkeenpäin ajatellen lukeminen sängyssä vaakatasossa aterian jälkeen ei ollut se fiksuin ratkaisu. #heräsijuuri No, takaisin sorvin ääreen, jospa jaksan illalla pitempään. 

Mini-Challenge: Classic Words of Wisdom


18.20

Kesäkirja on viimeinkin luettu. Hyvä kirja, saatanpa ostaa omaan hyllyyni jos tilaisuus tulee kohdalle. Seuraavana vuorossa on Mervi Heikkilän Louhen liitto. Tuli sellainen olo, että nyt tarvitsee fantasiaa oikean elämän vastapainoksi.

Mini-Challenge: Seasons in Four Covers


20.50

Louhen liitto on luettu. Ihan sujuvaa fantasiaa, vieroksuin tosin sivun tai parin mittaisia kappaleita. Oikeastaan tarkoitukseni ei ollut lukea uunituoretta Agatha Christietä lukumaratonissa, mutta taidanpa sittenkin syventyä seuraavaksi pieneen kotoisaan murhamysteeriin.

Mini-Challenge: Treasure Hunt


00.00

Huvimajan arvoitus selvitetty! Kiitos vahinkonokosten, jaksoin myöhempään kuin luulinkaan. Nyt pitää kuitenkin mennä nukkumaan ja jatkaa lukemista jahka herään.


08.35

Ja homma jatkuu jahka irrotan itseni netin ihmeellisestä maailmasta. Seuraavana vuorosta Megan Whalen Turnerin The Thief, joka löytyi omasta hyllystä.


13.10

Pienten harharetkien jälkeen The Thief on luettu. Loistava kirja! Seuraavaksi aloita Timo Parvelan Tulitetän, jota en varmasti ehdi lukea loppuun ennen kuin lukumaraton virallisesti päättyy.


15.15

No mutta totta kai tuli vieraita keskeyttämään lukemisen 50 sivun jälkeen. Lukumaraton on nyt ohi ja teen jonkinlaisen lopputulema postauksen jahka jaksan. 

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Marko Raassina: Kalevala

Marko Raassina: Kalevala
88 s.
Arktinen Banaani 2015
Kirjastosta

Täytyy ihan yrittää taputtaa itseäni selkään. Kirjallisuuden opettajien sinnikkäistä yrityksistä huolimatta olen onnistunut välttymään Kalevalan lukemiselta. Se on ollut monesti vaihtoehtona jos jonkinlaisilla lukulistoilla, mutta olen aina valinnut jotain muuta. Sen tarinat ovat toki hyvin mielenkiintoisia (Tolkienkin kähvelsi sieltä yhtä ja toistakin kirjoihinsa) ja kaikkihan niiden pääkohdat tuntevat. Maailma syntyy sotkan munasta, Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon, Aino hukuttautuu, kyinen pelto kynnetään ja sampo taotaan jne.. En vain ole innostunut ajatuksesta kahlata läpi tiiliskiven paksuinen runoteos.

Eivät varmaan ole monet muutkaan, joten Raassinan sarjakuvasovitukselle löytyy varmasti lukijoita. Runot on muutettu hauskaksi sarjakuvaksi ja mukaan on lisätty Raassinan omia sivupolkuja. Itse tykkäsin erityisesti Ilmarisen vahingossa takomasta verenhimoisesta laivasta sekä Sampsa Pellervoisen kahviaddiktiosta. Selkeä ja veikeä kuvitus on myös ilo silmälle. Ruutuja ei ole tungettu täyteen, mutta kivoja yksityiskohtia löytää silti. Kuvituksesta tulee itse asiassa mieleen Anni Nykäsen Mummo, joka kuuluu omiin sarjissuosikkeihini.

Tämän soisi oikeastaan kuuluvan jokaisen koulun kirjastoon. Helpompi ne nuoret on saada tämä lukemaan kuin se Aito ja Oikea Kalevala.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Anu Holopainen: Ihon alaiset
202 s.
Karisto 2015
Kirjastosta

- Ei.

Viimeisin kotimainen dystopia, johon tykästyin, oli Reeta Aarnion Hän joka ei pelkää. Olen jotenkin kaivannut enemmän suomalaista näkökulmaa tähän dystopiabuumiin. Ihan kiva, että niitä kirjoitetaan ulkomailla, mutta kai täälläkin osataan? Aarnion kirja on hyvä esimerkki kontrolloidusta yhteiskunnasta. Holopaisen kirja on kaikessa karmivuudessaan erinomainen lisä siihen joukkoon, jossa nykyhetken trendeistä johdetaan luontevasti jotain kammottavaa.

Kaikenlainen esteettinen kirurgia on aina jonkinlaisena puheenaiheena. Milloin otsikoissa ovat näyttelijättären uudet töröhuulet, milloin keskustellaan vammojen korjaamisesta. Jälkimmäisen keskustelun sävy on vähemmän tuomitseva, joten tottahan toki Holopainen tarttuu kirjassaan ensimmäiseen vaihtoehtoon. Tulevaisuudessa kauneusleikkaukset ovat arkea ja 18-vuotta täytettyään jokainen suomalainen saa muokata itseään niin paljon kuin varat vain sallivat. Siihen asti lupa on saatava vanhemmilta. Tarinaa kerrotaan erilaisten nuorten näkökulmasta. 

Jara haluaa kaiken, mutta on vielä liian nuori eikä saa vanhemmiltaan lupaa mihinkään. Äiti haluaa poikansa luomuilevan, mutta se on niin järkyttävän tyylitöntä ettei ole tosikaan. Oikeastaan Jara ei herättänyt minussa suuriakaan tunteita, trendien perässä juoksevat nuoret eivät ole mikään erikoisuus eivätkä mitenkään erityisen säälittäviäkään. Kuvittelin hetken aikaa, että Jara on tyttö. Mielenkiintoista, että hän on poika ja että kirjan maailmassa miehet ovat yhtä hurahtaneita kirurgiaan kuin naisetkin. Oikeassa elämässähän esteettinen kirurgia on vieläkin leimaantunut naisten jutuksi, vaikka veitsi heiluu miestenkin kimpussa. 

Jara muuten teki ikään kuin ohimennen kaksi huomautusta, jotka jäivät erityisesti. Niissä tuntui kiteytyvän kaikki, mikä kirjan yhteiskunnassa oli pielessä. Jara katsahtaa ohimennen paria ala-asteella olevaa tyttöä, ja ainakin toisella heistä on rintaimplantit. Ala-asteella olevalla. Maailmassa, jossa alaikäinen tarvitsee vanhempiensa luvan kirurgiaan. Eli lapsen vanhemmat ovat ajatelleet, että se, mitä heidän pikkutyttönsä tarvitsee ollakseen täydellinen, ovat rintaimpantit! Ja toisaalla Jara katselee nukkuvaa tyttöystäväänsä ja pohtii, että ilman napaa hänen vatsansa olisi täydellinen. Ilman napaa. Napa on erikoisuus. Juuri kenelläkään ei ole enää napaa. Ihmiset poistattavat napansa saadakseen virheettömän litteän vatsan.

Jaran tyttöystävä on häntä pari vuotta vanhempi Inka, joka pohtii haluaako sittenkään kirurgiaa vai ei. Kirurgiasta on ehdottomasti etua työpaikkaa hakiessa, mutta Inka ei kuitenkaan tunne sitä omakseen. Luomuilu on outoa, mutta ei Inkan kasvoissa ole mitään vikaa (paitsi raitojen, animesilmien ynnä muiden puute tietenkin). Tästäpä seuraakin parisuhdekonflikti, joka perustuu ihan oikeisiin syihin eikä typeriin väärinymmärryksiin tai kommunikoinnin puutteeseen.

Hieman samanlainen konflikti on meneillään Matiaksen perheessä. Hänen äitinsä on estetiikan suomalainen huippukirurgi ja sisarensa mukana hommassa bloginsa kautta. Suoraan sanottuna piitannut yhtään siitä, mitä Matiakselle tapahtui. Vihainen terroristiteini ei ollut yhtään minun juttuni tässä kirjassa.

Plastikprincess puolestaan on alaikäinen bloginpitäjä, joka myy itseään saadakseen rahaa leikkauksiin. Hänen tarinansa oli mielestäni järkyttävin ja kuvottavin. Ei niinkään tytön vuoksi vaan siksi, että aikuiset miehet ostavat kirjassa seksiä selvästi alaikäiseltä tytöltä. Etovaa ja valitettavan ajankohtaista. Vasta tänään lukaisin uutisjutun, jossa kerrottiin netissä vaanivista aikuisista miehistä, jotka antavat nuorille tytöille rahaa ja tavaroita vastineeksi seksistä. Inhottaa, suututtaa, eikö näillä säälittävillä luusereilla ja ihmispedoilla ole minkäänlaista moraalia? Prinsessan tarinan loppu on onnettomin ja valitettavan realistinen.

Summa summarun, erinomaista kotimaista nuorten dystopiaa! Suosittelen. Maailmanmeno näyttää taas hetken aikaa erittäin huolestuttavalta.


Luettu myös mm.: Kirjakko ruispellossa, Todella vaiheessa, Lukuhoukka ja moet muut.

Haasteet: 50 kategoriaa - 22 . a book that scares you || I Spy - 7. body part

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Lukumaraton lauantaina (ehkä mahdollisesti kenties)



Se on taas se aika vuodesta. Nimittäin Dewey's Read-a-Thon. Globaalia maratonia luetaan sekä huhti- että lokakuussa, ja mikäs kuukausi se nyt onkaan?

Olen joskus osallistunut tähän ihan omaksi ilokseni erikseen ilmoittautumatta. Nyt voisi sitten lähteä mukaan ihan blogin kanssa. En tosin ole koskaan noudattanut haasteen tunteja pilkulleen, koska en ole ikinä niin virkeä, että aloittaisin lukemisen yöllä kolmelta. Kauhistuttaa ajatuskin.

En vielä lupaa itselleni mitään, koska lauantaihin on vielä aikaa ja muita suunnitelmia voi ilmetä. Mutta pitänee alustavasti ottaa kirjastosta mukaan pino erilaisia ohuehkoja tai ainakin nopealukuisia kirjoja. Maraton on aina hauskempi, jos saan luettua useamman kirjan enkä aherra yhden tylsän ja/tai tiiliskiven kimpussa koko päivää. Viimeinen noin viikko on mennyt ihan muissa hommissa kuin lukiessa, joten tässäpä olisi tilaisuus nousta taas ponin selkään. Ja nythän on sopivasti lukuviikkokin!

Ruth Smythers: Seksivinkkejä aviomiehille ja vaimoille vuodelta 1894

Ruth Smythers: Seksivinkkejä aviomiehille ja
vaimoille vuodelta 1894
62 s.
Savukeidas 2015
Kirjastosta

Hahaa, nyt löytyi kevään hulvattomin tietokirja! Pikkuruinen (korkeutta 12 cm., mittasin juuri) opus sai sekä minut että työkaverini nauraa räkättämään ääneen. Toivottavasti oven takana ei ollut kovin montaa ulkopuolista ihmistä kuuntelemassa kun parhaita kohtia luettiin ääneen.

ANNA VÄHÄN,
ANNA HARVOIN, 
JA MIKÄ TÄRKEINTÄ,
ANNA VASTAHAKOISESTI.

Muutoin säädyllinen avioliitto saattaa muuttua seksuaalisen himon orgioiksi.

(s. 27-19)

Kirjan tarkoituksena ei siis suinkaan ole opastaa vastavihittyjä aviovuoteen saloihin, vaan antaa nuorikoille keinot välttää tätä onnetonta tapahtumaa. Jos kaikki keinot pettävät ja seksiä ei voi enää estää, sitä on harrastettava vain täydellisessä pimeydessä paljastamatta yhtään enempää ihoa kuin on pakko.

Uteliaisuuden riivaamana laitoin kirjailijan nimen googleen, ja kyllä minä niin mieleni pahoitin kun kävi ilmi ettei opasta oikeasti olekaan kirjoittanut Arcadian metodistikirkon pastori L. D. Smythersin rakas vaimo! No ei sentään, kyllähän sen arvasi. Mielikuvani hurskaasta ja estoisesta pastorinrouvasta pyöreät lasit nenällään kirjoittamassa seksivinkkejä oli kuitenkin niin hauska, että taidanpa pitäytyä siinä kaikesta huolimatta.

Suosittelen kaikille (aikuisille)! Tämä olisi itse asiassa vallan mainio häälahja jos joku huumorintajuinen pariskunta on menossa naimisiin.


Haasteet: 50 kategoriaa - 5. a book with a number in the title || I Spy - 16. family member

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Kaoru Mori: Aron morsiamet 01

Kaoru Mori: Aron morsiamet 01
(Otoyomegatari vol. 01)
Punainen Jättiläinen 2014
Kirjastosta

Silmäilen yleensä läpi kaikkien suomennettujen mangasarjojen ensimmäiset osat, vaikka kaikki eivät genrensä puolesta makuuni olekaan. Monet ovat jo entuudestaan tuttuja ja onkin mielenkiintoista nähdä millaisia valintoja kääntäjät ovat tehneet. Joskus sarjat yllättävät erittäin positiivisesti syystä tai toisesta. Viimeisimpänä taisin ihastua Deadman Wonderlandin suomiversioon: siinä on värikuvat ja irtokannet ja kaikki! Pakko ostaa ja elää toivossa, että pienellä panoksellani vaikutan siihen millaista jälkeä käännökset ovat.

Aron morsiamet meni tätä ennen ohi, vaikka sarja taitaa olla nyt suunnilleen viidennessä käännetyssä osassa. Tiesin toki sarjan kääntämisestä ja näin sen kaupoissakin, mutta en vain saanut tartuttua siihen. Kirjoittajakin on tuttu, Kaoru Mori on nimittäin Emma-sarjan takana. Emmaa en ole lukenut, periromanttiset ihmissuhdejutut kun eivät yleensä ole minun juttuni. Aron morsiamilla on kuitenkin oikein kiinnostavan kuuloinen lähtökohta: 1800-luvun Keski-Aasian arot, joilla parikymppinen Amira naitetaan 12-vuotiaalle pojalle. Amira on iäkäs morsiameksi, Karluk nuori sulhaseksi.

Morilla on varmasti ollut vino pino lähdemateriaalia, niin hyvin on miljöö rakennettu. Piirrosjälki itsessään on kaunista. Toisaalta selkeää, toisaalta yksityiskohtia on runsaasti. Etenkin Amiran vaatteita ja muita tekstiilejä kuvataan pienintäkin koristenauhaa myöten. Karlukin perhe on paikalleen asettunut paimentolaisperhe, jonka arkipäivää sarjassa seurataan. Amira tulee toisesta heimosta ja kahden perheen yhdistyessä eri tavat kohtaavat väistämättä toisensa. Kompromisseja tehdään puolin ja toisin eikä väärinymärryksiltä voi välttyä. En oikein ymmärtänyt mitä se länsimaalainen tutkijatyyppi (?) teki sarjassa. Hänestä ei ollut muuta iloa kuin satunnaiset "oho, onpa eksoottista" kommentit, mutta ehkä hänellä on suurempi rooli sarjan myöhemmissä osissa. Joita en luultavasti lue.

Se, mihin minun lukemiseni tökkäsi oli yksi ainoa kohtaus. Amira ja Karluk joutuvat perhevisiitillä jakamaan jurtan yön ajaksi. Eipä siinä mitään, nukkuvat he muutenkin yhdessä. Tällä kertaa he kuitenkin riisuuvat kaikki vaatteensa, koska ruumiinlämmön jakaminen on järkevää arojen kylminä öinä. Tästä ei nouse sen kummempaa meteliä kummankaan taholta, mutta lukijana muistan kyllä erinomaisen hyvin miten Amira toivoo sulhasensa kasvavan mieleltään ja haluiltaan aikuisemmaksi. Ja tämäkin vielä menisi, mutta sitten päähäni pälkähti ajatusleikki. Miltä tilanne näyttäisi jos hahmojen sukupuolet vaihdettaisiin? 20-vuotias mies, joka toivoo tyttömorsionsa kasvavan äkkiä naiseksi seksin ja suvunjatkamisen vuoksi, nukkuu alasti mainitun 12-vuotiaan morsiamen vieressä syleillen häntä ja elätellen niitä toiveitaan. Haluaisinko jatkaa lukemista? En todellakaan.

Harmittaa, että mokoma ajatus edes pälkähti päähäni. Tarina on kiinnostava ja miljöö tosiaan upeasti kuvattu, mutta nyt en kerta kaikkiaan pääse eroon tuosta mielikuvasta. Se, että Amira on nainen, ei loppujen lopuksi tee tilanteesta yhtään vähemmän inhottavaa. Eikä sen pitäisikään, tietenkään, aikuinen siinä silmäilee lasta sillä silmällä. 

Ehkä (hyvin suuri ehkä) pääsen tuosta joskus yli ja luen sarjan seuraavan osan.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Terry Pratchett: Tähtihattu

Terry Pratchett: Tähtihattu
(A Hat Full of Sky)
408 s.
Karisto 2004
Kirjastosta

Ote neiti Perspiratia Puutiaisen kirjasta 'Haltiat ja keijut ja kuinka niiltä vältytään".
Pahoittelut kansikuvataitelijalle, mutta minusta tämän kirjan kansi on aika kauhea. Yksi suosikkiharrastuksistani (no ei oikeasti) on kansikuvista valittaminen. En kerta kaikkiaan voi ymmärtää, miksi kustantajat joskus valitsevat niin törkeän ruman kannen kirjalle, jota toivovat myyvänsä. Eikös kannen pitäisi olla houkutteleva, senhän perusteella monet kirjaan tarttuvat? Tänä vuonnakin kannet ovat olleet enimmäkseen pliisuja sekä aikuisten että nuorten romaanien puolella. Tietokirjoissa on onneksi ollut kivojakin, sellaisia joita katselee ilokseen.

Vuodatuksen pointti oli se, että kuinka moni nuori kiinnostuisi tästä kannen nähdessään? Veikkaan, että hyvin  harva.

Kirja on kuitenkin hyvä. Ei niin hyvä kuin ykkösosa, mutta mukavaa luettavaa joka tapauksessa. Edellisen kirjan tapahtumista on vierähtänyt parisen vuotta ja Tiffany lähtee kotikylästään muille maille vierahille noitaoppiin. Ei hän niin kovin kauas lähde, mutta kun ei ole ikinä poistunut pikkuruisesta kylästä, mikä tahansa on uutta ja joskus ihmeellistäkin. Pidän edelleenkin paljon Kiekkomaailman noituudesta, jossa tavalliset arkipäiväiset asiat ovat noitien tehtäviä. Kuka leikkaa yksinäisen vanhuksen varpaankynnet jos ei noita? Ja sitten arkinen onkin hetkessä maagista. Kuka tekee kauppaa Kuoleman kanssa vastasyntyneen hengestä jos ei noita?

Kirjassa Tiffany tapaa muitakin noitia, ja ajoittain teemat tuntuivat kovin tutuilta. Halpaan muka-maagiseen krääsään pukeutuvat noitatytöt toivat niin selvästi mieleen nuoren Magratin ja Agneksen, jotka siis ovat päähenkilöitä Pratchettin aiemmissa Noita-kirjoissa. Tiffany itse on selvästi Muori Säävirkku, versio 2. En oikein tiedä pidänkö ajatuksesta vai en. Muori on suosikkihahmojani ja ylivertaisuudessaan, no, ylivertainen. Ymmärrän oikein hyvin ettei Pratchett enää halunnut kirjoittaa hänestä. Tarpeeksi pelottavien ja voimakkaiden vastustajien keksimisessä olisi ollut kunnolla päänvaivaa. Uusi noitasarja oli sen vuoksi hyvä idea. Jotenkin ei silti tunnu oikealta, että Tiffany yksitoista vee tekee miltei muorimaisia ihmetemppuja. Eihän Muorin nyt pitäisi hävitä tai olla edes tasavertainen pahaisen lapsen kanssa. Kyllä minä melkein mieleni pahoitin vaikka täysin ymmärränkin, miksi nuorten kirjassa on tällainen "uusi syrjäyttää vanhan"-kehityskaari. Täytyy tolkuttaa tuota itselleni sarjan seuraavia osia varten, ne on nimittäin pakko lukea.

Jos nyt jostain oikeasti valitan niin siitä, että kirjassa oli liian vähän Nac Mac Feeglejä. Enpä olisi aiemmin uskonut moisesta valittavani, mutta kiinnyin pieniin juoppohaltioihin kovasti Vapaiden pikkumiesten myötä. Tässä kirjassa he olivat sivuosassa ja hieman deus ex machinamainen ratkaisu Tiffanyn ongelmaan. Kaipasinkin nimenomaan Tiffanyn ja pikkumiesten välistä jutustelua ja seikkailua. Feeglet eivät toimi yksinään vaan tarvitsevat jonkun muun vastapainokseen, ja kirjan hauskin kohta olikin mielestäni heidän valeasuinen visiittinsä paikalliseen pubiin.


Luettu myös mm.: Kirjojen rakastaja

Haasteet: 50 kategoriaa - 7. a book with nonhuman characters || I Spy - 12. celestial body

torstai 9. huhtikuuta 2015

Marco Malvaldi: Kolmen kortin temppu

Marco Malvaldi: Kolmen kortin temppu
(Il gioco delle tre carte)
283 s.
Tammi 2015
Kirjastosta

Jos tämä oli sekasortoista, niin Italia täytyi olla maailman ihanin maa.

Luin Bar Lumen murhat-sarjan ensimmäisen osan viime vuonna ja jäin oikein odottamaan jatkoa. Ei murhien vuoksi vaan tavan, jolla Malvaldi kirjoittaa ja kuvaa kulttuuriaan. Eipä tule heti mieleeni yhtään toista lukemaani sarjaa tai edes yksittäistä kirjaa, joka sijoittuu nykypäivän Italiaan. Rooman valtakunnasta olen lukenut tiiliskiven jos toisenkin, mutta ei-historialliset opukset ovat jääneet huomiotta. Malvaldin kuvaama Italia on yhtä äänekäs, värikäs ja outojen byrokrattisten kiemuroiden vaivaama kuin mielikuvieni Italia.

Tämänkään kirjan vanhvuus ei ole murhajuoni, joka on loppujen lopuksi aika heppoinen. Japanilainen professori murhataan konferenssissa ja päähenkilöt vedetään mukaan (tai joissakin tapauksissa he tunkevat väkisin mukaan) rikoksen selvittämiseen.

Toisaalta epätodennäköisiä asioita tuntuu tapahtuvan täällä ihan riittämiin. Kaksi henkirikosta kahtena peräkkäisenä kesänä viidentuhannen sielun kyläpahasessa. Tämä johtaa vielä siihen, että kylä muuttuu samanlaiseksi kuin Murhasta tuli totta-sarjassa. Siinä jonka päähenkilö elää kolmentuhannen hengen kylässä, jossa tapetaan joka päivä joku. Aina silloin tällöin hänet kutsutaan jonnekin muualle viettämään viikonloppua ja padam! sielläkin tapetaan joku. Onko muka mahdollista, etteivät ne ole vielä tajunneet, että se vanha rouva tuo paskamaisen huonoa onnea? 
(s.93-94) 

Rikos tapahtuu kaiken muun Bar Lumea ympäröivän hälinän taustalla, eikä murhaajan henkilöllisyys rehellisesti sanoen kiinnostanut minua suuremmin. Murha oli vain rekvisiittaa varsinaisen näytelmän taustalla. Ne tärkeämmät ja viihdyttävämmät asiat olivat baarinpitäjä Massimo ja häntä vaivaava seniori-ikäinen baarikärpäsparvi. Voisin lukea kirjan tai useammankin heidän arkielämästään ja seurata, kuinka Massimo harmaantuu ennen aikojaan juoru-ukkojen edesottamusten vuoksi. Minulla ei ikinä olisi niin paljon kärsivällisyyttä kuin Massimolla on...

Kirja oli hauska, viihdyttävä ja valitettavan seksistinen. Naishahmot ovat harvassa ja jokaisen kohdalla mieshahmojen ensimmäinen ajatus on hieman kärjistäen "kaunis vai ruma? panisinko vai en?". Kuvaako se oikeaa italialaista machokulttuuria vai yksinomaan Malvaldin ajatusmaailmaa? En tiedä. En kuitenkaan pitänyt naisten karkeasta esineellistämisestä, joten melkein toivoin ettei kirjassa olisi naishahmoja ollutkaan. Eihän heillä nytkään ollut kovin kummoisia rooleja jos ei lasketa seksiobjekteina olemista. Sääli, mieshahmot kun ovat melkoisia persoonia ja sitä luulisi riittävän molemmille sukupuolille.

Tästä huolimatta aion kuitenkin ehdottomasti lukea sarjan seuraavankin osan jos ja toivottavasti kun se suomennetaan.


Luettu myös mm.: Oksan hyllyltä

Haasteet: 50 kategoriaa - 8. a funny book || I Spy - 2. number

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Joanne M. Harris: The Gospel of Loki

Jeanne M. Harris: The Gospel of Loki
302 s.
Gollancz 2014
Kirjastosta

These are the people you're going to meet in the pages of this book.

Sattuipa kirja silmääni syystä, jonka vuoksi epäilen sen kirjoitetunkin. Skandinaaviset jumaltarut ovat olleet pinnalla myös kirjallisuudessa sen jälkeen, kun rapakon toisella puolella alettiin jokunen vuosi sitten tuottaa Marvelin supersankarileffoja. Juu, olen tainnut nähdä niistä suurimman osan. Juu, siksi minäkin tämän mukaani otin (no, kiinnostaa kaikenlaiset mytologiat muutenkin). Juu, onhan se Tom Hiddleston ilo silmille. Eipä ihme, että etenkin Loki on saanut fanilaumat liikkeelle.

Minulla jäytää lukemisen jälkeenkin takaraivossa epäilys siitä, että tämä on kirjoitettu puhtaasti rahan vuoksi. Ratsastettu tämän hetken ilmiöllä, jonka tiedettiin myyvän. Voin olla väärässäkin, kunhan spekuloin aikani kuluksi, mutta kyllä tämä luki vähän kuin Loki-fanin kirjoittama fanifiktio ja leffameta*. En nyt tarkoita sitä millään pahalla, koska tarinana ja mytologian uudelleenkerrontana tämä kuitenkin oli varsin viihdyttävä. Olipahan vain fiilis, joka lukemisesta jäi.

*Tarkkasilmäiset hoksaavat kysyä, että mistä tiedän millaista tekstiä nämä ovatkaan. Ihan olen itse lukenut, tunnustan.
Kirjassa siis kerrotaan skandinaavisen jumaltaruston kuuluisimmat tarinat Lokin näkökulmasta. Asgard, Odin, Thor ynnä muut viikinkijumalat, sekä tietenkin Ragnarök josta olisi varmasti saanut irti enemmänkin sivuja kuin mitä tässä siihen käytettiin. Loki on palanen Kaaosta, jonka Odin huiputtaa ihmishahmoon. Siitähän se riemu repeää. Hiukkasen kävi hermoille Lokin jatkuva itsesääli-kautta-muiden ymmärtäminen. Yhdessä kappaleessa hän sanoo ettei voi mitään luonteelleen ja tietää olevansa ns. hankala tyyppi. Seuraavassa hän angstaa kuin pahimmassa murrosiässä oleva teini tyyliin "näittekö tuon? miksi kukaan ei tykkää musta??". No miksiköhän. Kaipa se on sinänsä järkeenkäyvää, että Kaaoksen sirulta ei voi jatkuvaa loogisuutta odottakaaan, mutta lukijan kannalta tämä oli välillä ärsyttävää. Ylipäätään en tykännyt siitä, kun Loki puhui suoraan lukijalle. En ole suurin minä-kertojien fanittaja, ja tuollainen kiskoo minut aina ylös kirjan maailmasta. Makuasia toki.

Viihdyttävintä ja välillä hyvinkin hilpeää luettavaa olivat Lokin ja kumppaneiden seikkailut ja harharetket. On niillä viikingeillä ollut mielikuvitusta. Skandinaavisen mytologian mielenkiintoisimpia piirteitä on omituisten seikkailujen ja inhimillisissä heikkouksissa rypevien jumalten lisäksi kaiken vääjäämättömyys. Ragnarök tulee, jumalat kuolevat, maailma tuhoutuu eikä kukaan tai mikään voi sitä estää. Tässä kirjassa Loki saa lopulta tietää Ragnarök-ennustuksen sisällön ja koska hän uskoo ennustettujen asioiden tapahtuvan, (myös) hän alkaa luotsata maailmaa siihen suuntaan. Mitä sitä turhia jäädään odottelemaan kun loppu tulee kuitenkin. Kiinnostava loppuangsti onkin se, olisiko kaikki tapahtunut, jos Loki ei olisi kuullut ennustusta?

Instagrammissa kysäistiin, voisiko mieslukijakin tykätä tästä. Kyllä minun mielestäni. Itseäni lainatakseni, "Päät putoilevat, viina virtaa, naiset ovat kauniita ja Loki kiero kuin korkkiruuvi. Perus viikinkitaru siis." Uponnee parhaiten viikinkimytologian ystäviin ja leffafaneihin sukupuoleen katsomatta. Lisäpisteitä kauniista kannesta!


Haasteet: 50 kategoriaa - 9. a book by a female author || I Spy - 5. first name

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Terry Pratchett: Vapaat pikkumiehet

Terry Pratchett: Vapaat pikkumiehet
(The Wee Free Men)
363 s.
Karisto 2005
Kirjastosta

Jotkut asiat alkavat ennen toisia asioita.

Onneksi päätin osallistua Pratchett-haasteeseen, ties miten pitkään olisin muuten venyttänyt tämänkin lukemista. Olen lukenut suurimman osan Kiekkomaailma-kirjoista, mutta tämä Tiffany Särkynen-sarja on jäänyt välistä. Ajattelin, että koska se on lapsille ja nuorille kirjoitettu, se on varmasti jollakin tavalla lapsellinen. No, olinpas väärässä. Syvä kumarrus Terry Pratchettille, tämä on kerrassaan loistava avausosa. 

Jo heti ensimmäisessä luvussa nähdään millainen tyttö 9-vuotias Tiffany on. Kun joesta nousee karmea Näkki, Tiffany varmistaa ensin kirjasta, että kyseessä tosiaan on Näkki. Sitten hän palaa rannalle ja kumauttaa sitä paistinpannulla päähän. Saadakseen Näkin rannalle Tiffany käyttää siekailematta pikkuveljeään herkullisena syöttinä. Että sellainen tyttö. Sen jälkeen hän kesyttää vapaat pikkumiehet, pelottomat siniset pikku-ukot, jotka ovat kuuluisia varastelustaan, juopottelustaan ja tappelunhalustaan. Jep, selvä noita. 

Pratchettilla on sekä huumori että säikyttely hallussaan, eikä kumpikaan ole lapsellista tässä kirjassa. Hihittelin itsekseni kun pikkumiehet lähtivät erikoisiin lammasvarkaisiin, koska pystyin kuvittelemaan sen niin selvästi mielessäni. Säikyttelyä on vaikka kuinka paljon, tarina kun muuttuu sivu sivulta pelottavammaksi. Pratchett onnistuu usein löytämään ne mielen salaiset pelkopisteet ja tekemään viattomasta hirvittävää (Todistuskappale A: hammaskeijun koti Valkoparta, Karjupukki-kirjassa. Todistuskappale B: herra Teehetki samasta kirjasta). Tällä kertaa vinksahtaneita ovat unet ja keijujen ynnä muiden kauhistusten asuttama toinen ulottuvuus.

Toinen syy sille, että en lukenut tätä aiemmin, olivat nuo vapaat pikkumiehet. Nac Mac Feeglet viilettävät muissakin Kiekkomaailman kirjoissa, joita olen siis lukenut lähinnä englanniksi. Minulla on aina ollut suuria vaikeuksia ymmärtää sanaakaan heidän puhumastaan murteesta, joten kirjan täydeltä samaa ei kuulostanut kovinkaan houkuttelevalta. Onneksi otin tämän suomennoksen, tästähän jopa ymmärtää jotain! Oikeastaan aika paljonkin, kääntäjä Mika Kivimäki kun on viisaasti jättänyt turhat murteet pois. Kirja on helposti lähestyttävä joka puolella Suomea eikä kukaan varmasti tarvitse murresanakirjaa sen lukemiseen.

Minusta oli erityisen mielenkiintoista seurata miten Tiffany alkoi ymmärtää Kiekkomaailman noituutta. Kiekkomaailman noituus on ja ei ole sitä satukirjojen pahaa lapset uuniin-noituutta. Tai no, joku noita voi harrastaakin sitä, koska hänen ympärilleen kudottu tarina sitä vaatii tai hän on menettämässä otteensa todellisuudesta. Se ei kuitenkaan tee hänestä suorastaan pahaa. Ilkeän tai hullun "vain". Ja mitä asiaa niillä lapsilla ylipäätään oli mennä jyrsimään toisten taloja? Tiffany ymmärtää tämän jo tarinan alussa samoin kuin sen, että mökissään yksin asuvat vanhat naiset eivät välttämättä ole noitia eikä heitä pidä kiikuttaa roviolle. Etenkään jos he eivät ole noitia. Oikea noita pääsee alas roviolta, tavallinen vanha nainen ei. Mutta ei noituus ole myöskään kiitosten valokeilassa seisomista, vaivatonta vihollisten kukistamista tai kotiaskareiden tekemistä taikojen avulla. Sen suhteen Tiffany kokee karvaan pettymyksen.

"Noituudessa on muuan asia," muori Säävirkku sanoi. "Se ei ole ollenkaan samanlaista kuin koulussa. Kokeet tulevat ensin, ja sen jälkeen sinun pitää tutkia vuosikausia, kuinka onnistuit läpäisemään ne. Siinä suhteessa se on aika lailla samanlaista kuin elämä."
(s. 348)

Kirjassa oli niin monta hyvää kohtaa, että en voi valita sitä parasta. Yksi suosikeistani oli kuitenkin se, jossa Tiffany myöntää viimein itselleen miksi haluaa pelastaa pikkuveljensä keijukuningattaren kynsistä. Noituus lähtee itsekkyydestä ja itsetuntemuksesta.

Varasin jo loput sarjan kirjat kirjastosta ja suunnittelin niistä pääsiäislukemista. Ikävä kyllä vain neljäs osa saapui tänään kirjastooni, vaikka kaiken logiikan mukaan kaikkien piti tulla samalla kyydillä samasta paikasta. Miten lie ovat onnistuneet mokaamaan, mutta sarjan lukeminen jatkuu vasta joskus ensi viikolla



Haasteet: 50 kategoriaa - 39. a book with magic ; I spy - 23. gender identifier

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto: Pyöveli
387 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Isäni on pyöveli ja minustakin tulee pyöveli.

Minulla on ollut jo pitemmän aikaa kesken maaliskoosteessa mainittu Jenny Nordbergin Kabulin tyttöjen salaisuus. Se on sen verran raskasta luettavaa, että olen tauottanut sitä muilla kirjoilla. Mikä ihme minut ajoi valitsemaan tämän yhdeksi niistä? Tätä voi mitenkään kuvailla kevyeksi ja/tai iloiseksi luettavaksi. Meni hiukan pieleen se kivan välipalakirjan valinta sen suhteen.

En ole lukenut Anneli Kannon kirjoja ennen tätä, joten vertailukohdetta ei ole sen suhteen. Pistän kyllä nimen korvan taakse. Se, mikä itselleni jäi tästä mieleen erinomaisena teknisenä seikkana, olivat kertojaäänet. Tarinalla on kolme kertojaa, pyöveli, tuomari ja apteekkari, ja kaikkien äänet erottuvat selvästi toisistaan. Usein monen näkökulman kirjoissa on ongelmana joko äänten samankaltaisuus tai sitten liian osoitellut erot. Pyövelissä erot tulivat mielestäni esiin luontevasti ja jokaisen kappaleen alusta lähtien tiesin heti kuka on äänessä. En kyllä oikein ymmärtänyt miksi minä-kertoja vaihtui välillä kolmanteen persoonaan. Jäi epäselväksi miksi juuri niissä kappaleissa piti ottaa etäisyyttä kertojiin, vaikka tapahtumat olisi voinut kertoa luontevasti jonkun näkökulmasta.

Historiallisena romaanina pidin tästä paljon. Ajankuva oli hyvä, välillä jopa niin hyvä että ihan yökötti ne hajut ja raakuudet. Raakuutta piisasikin vaikka muille jakaa, mutta kun päähenkilökolmikko on tuollainen, mitä muuta voisi odottakaan? Omaksi suosikiksi nousi apteekkarin ryysyistä rikkauksiin tarina. Pieti Sipinpoika on laskelmoiva ja kunnianhimoinen huijari, eivätkä nuo ominaisuudet häviä vaikka hän tarinan edetessä kasvaakin ihmisenä. Ihan sydäntä lämmitti kun hän viimein ymmärtää ja myöntää mikä onkaan tärkeintä hänen elämässään. Tuomari Wisander sai sympatiani aluksi, mutta kirjan loppupuolella halusin lähinnä tuikata hänet tuleen roviolle. Miten vastenmielinen, asemaansa hyväksikäyttävä peto hänestä tulikaan. Johann pyöveli on sympaattinen suurimman osan tarinaa, mutta sitten hän syyllistyy väkivallantekoon, joka vei kaikki lämpimät tunteeni häntäkin kohtaan. Joo ei, en jaa ymmärrystä raiskaajille ja naisten hakkaajille vaikka kirjailija sitä yrittäisi ehkä kerjätäkin. 

Mutta siis hahmoina kaikki kolme olivat onnistuneita. Kaksi vain päätyi sellaisiksi, joista en pitänyt. Noin ylipäätään kirja kärsi suomalaisille romaaneille valitettavan tyypillisestä alun verkkaisuudesta ja lopun kiireestä. Verkkaisuudesta tykkään. On mukavaa kun kirjassa paneudutaan hahmoihin ja heidän elämäänsä perusteellisesti. Pyövelin parhaita puolia oli se, että jokaiseen hahmoon tutustutaan kunnolla ja sitä kautta myös kolmeen hyvin erilaiseen elämään 1600-luvun Suomessa. Kiireestä sen sijaan en tykkää. Tässäkin noin viimeinen kolmannes pyyhälsi ohi kuin maantiekiitäjä. Aika lensi eteenpäin niin nopeasti, että en pysynyt ollenkaan matkassa vuosilukujen tai edes vuodenaikojen suhteen. En mitenkään erityisesti halunnut yksityiskohtaisia kuvauksia noitien kidutuksesta ja mestaamisesta, mutta noitavainot menivät ohitse kovin äkkiä ottaen huomioon miten kirjaa on juuri niiden kautta mainostettu.

Opinpa muuten kirjasta sen, että peeveli tulee sanasta pyöveli. Miten ihmeessä en ole tuota aiemmin hoksannut?


Haasteet: 50 kategoriaa - 11. a book with a one-word title || I Spy - 25. occupation