tiistai 14. marraskuuta 2017

Päivi Storgård: Olet valaissut minun tietäni: presidenttien puolisot

Päivi Storgård:
Olet valaissut minun tietäni:
presidenttien puolisot

200 s.
Kustantamo S&S
Kirjastosta

Että kitsas elämä suo minulle niin täyden onnen, tämä mies vie minut satumaisiin oloihin, kauniiseen kotiin, jossa saan emännöidä ja josta käsin saan palvella ainakin välillisesti koko maatani.

Nyt on vähän sellainen olo, että täytyy oikein hävetä sitä, miten vähän tiedänkään presidenttiemme puolisoista. Ei niin, että presidenttitrivianikaan olisi mitenkään loistavaa, mutta vielä vähemmän tiedän naisista ja miehestä heidän takanaan. Päivi Storgårdin kirja on vetävästi kirjoitettu tiivistelmä yhdestätoista ihmisestä, joilla on ollut tärkeä tehtävä maamme historiassa.

Pienet elämäkerrat etenevät kronologisesti Ester Ståhlbergista Jenni Haukioon. Pidin eniten kirjan alkupuolesta, jossa käsiteltiin enemmän rouvien henkilökohtaistakin elämää. Niissä kerrottiin mistä oloista kukin nainen oli lähtenyt ja millainen hän henkilönä oli. Enpäs tiennytkään, että Ellen Svinhufvud suhtautui maatilan töihin palavalla intohimolla tai että Gerda Ryti uskoi spiritualismin mukaisiin henkiolentoihin. Loput, vielä elossa olevat presidenttien puolisot käsiteltiin vähän niin kuin käsivarren mitan päästä. Oletettavasti siksi, että he tosiaan ovat edelleen maisemissa ja arvostavat yksityisyyttään. Annetaan heille se.

Kronologiasta oli sekin ilo, että presidenttien puolisoiden velvollisuuksien muuttumista oli helppo seurata. Aika muuttuu ja niin muuttuivat tehtävätkin. Maamme alkutaipaleella puolisot olivat maamme äitejä, enemmän tai vähemmän vakaita rouvia, joiden elämäntehtävä oli tukea aviomiestään. Alusta alkaen rouvien tehtävänä oli näyttää nätiltä ja viihdyttää vieraita kutsujen merkeissä. Kuulostaa ehkä pinnalliselta, mutta itse asiassa se oli varsin vakavaa puuhaa ja vaikutti poliittiseen ilmapiiriinkiin. Se, mitä en tiennyt ja mistä nyt tunnen jopa ylpeyttä oli se, että niin monet lapsiin ja lastensuojeluun liittyvät asiat ja yhdistykset ovat näiden henkilöiden alulle panemia ja tukemia. Eivät he hyödyttömiä koristeita ole koskaan olleet.

Nykyaikaa lähestyttäessä tilanne muuttuu sikäli, että puolisoilla on jo muutakin elämää kuin puolisona olo. On omia ammatteja ja kiinnostuksen kohteita, unelmia ja tavoitteita jotka eivät aina käy yksiin presidenttien mukanaan tuoman taakan kanssa. Jostain on aina pakko luopua, mutta nykyään kuitenkin vähemmän kuin ennen. Jenni Haukion elämä on Jenni Haukion, Ester Ståhlbergin elämä oli maan ja presidentin.

Nämä elämäkerrat olivat nopeaa ja mukavaa luettavaa. Tai ehkä mukava on väärä sana, koska ei näiden sisältö kevyttä ollut. Milloin oli sota, milloin vaikea aviomies, milloin uupumus ja masennus. Jokainen puoliso kuitenkin jatkoi sinnikkäästi vastoinkäymisistä huolimatta ja eikö se ole sitä perisuomalaista sisua jos mikä?


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 1. kirjan nimi on mielestäsi kaunis [39/50]

maanantai 13. marraskuuta 2017

Marraskuun lukuhaaste 6.-12.11.

30 sivua päivässä-lukuhaasteen toinen viikkokooste!


6.11.

"Minä vain vähän lukaisen," ajattelin kun Toisen tuntemattoman avasin. Sitten 304 sivua myöhemmin olikin jo aika mennä nukkumaan.

7.11.

Luin Toisen tuntemattoman loppuun eli 72 sivua. Aika ihan lensi ohi kun tätä kirjaa luki.

8.11.

Lainasin Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historian eilen ja tänään se onkin jo Finlandia-palkintoehdokas! Pakkohan se oli lukea heti (81 s.).

9.11.

Vuorossa mangasarja Titaanien sodan osa 16 (208 s.). Nyt ollaankin jännän äärellä!

10.11.

Aloitin Päivi Storgårdin kirjan Olet valaissut minun tietäni. En tiedä presidenttien puolisoista oikeastaan mitään joten luvassa lienee mielenkiintoisiä lukuhetkiä. Enteilen kiireistä viikonloppua, joten tämän lukeminen venyy varmasti monelle päivälle. Tänään yhteensä 35 s.

11.11.

Pari presidentinrouvaa lisää, s. 36-73 eli yhteensä 37 s.

12.11

Presidenttien teiden valaisu jatkui 35 sivun verran... Tätä riittää ehkä tiistaille saakka.

6.-12.11.
Yhteensä 772 s.

torstai 9. marraskuuta 2017

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

Mauri Kunnas:
Koiramäen Suomen historia
81 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Eräänä päivänä Koiramäen lapset löysivät lipaston laatikosta vanhan kauniin kolikon.

Vannon ja vakuutan, että lainasin tämän kirjan ennen kuin Finlandia-ehdokkuudet julistettiin! Meillä oli puhetta tästä töissä ihan muista (hyvistä) syistä ja kun kirja oli hyllyssä, lainasin sen itselleni. Selasin kirjaa jo kun se tuli kirjastoomme, totesin mielenkiintoiseksi ja etten kuitenkaan juuri silloin jaksanut perehtyä siihen sen syvemmin.

Koiramäen Suomen historia on nimittäin tiukkaa asiaa ja lukemiseen täytyy syventyä ihan tosissaan. Kirja kattaa 300 vuotta Suomen historiaa, niitä vuosia joita ei tänä vuonna kuitenkaan juhlita. Tuona aikana Suomi oli osa Ruotsia ja myöhemmin Venäjää eli ei se itsenäinen valtio, jossa me nyt elämme. Suomi oli kuitenkin olemassa omana itsenään, tuona omituisena raja-alueena, jonka kansalla oli oma kielensä ja kulttuurinsa.

Kunnas on tiivistänyt tuon ajan alle sataan sivuun ja ties kuinka moneen kuvaan. Koko ajanjaksoa olisi mahdotonta mahduttaa tuohon sivumäärään, joten matkan varrelta on poimittu joitakin erityisen kiinnostavia henkilöitä ja tapahtumia. Mukaan mahtuu kavalkadi kuninkaita, sotia ja uusia keksintöjä. Kirjan sivuilla tapaamme niin suomen kirjakielen isän Mikael Agricolan kuin erään onnettoman postinjakajankin. Näemme Pehr Kalmin biisonia mittaamassa ja Vasa-laivan merenpohjaan uppoamassa. Herra Hakkarainen kävelee unissaan halki historian.


Voihan Vasa-laiva!
Suosikkikuvani koko kirjassa.
s. 32-33

Kunnaksen kuvat ovat komeaa katseltavaa ja pienet yksityiskohdat hauskoja ja kekseliäitä. Olin erityisen vaikuttunut siitä, miten uskollisesti esimerkiksi hahmojen käyttämät vaatteet seurasivat muuttuvaa muotia. Kirjaa varten on varmasti tehty valtava määrä taustatyötä.

Kirja sopii varmasti sekä aikuisille että lapsille! Mainio joululahja jos sellainen on vielä ostamatta.


Luettu myös mm.:

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Toinen tuntematon

Toinen tuntematon
376 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

"Rakas on Maijani,
Kiitos sinulle Maija rakas, sekä kirjeestä että korteista, sain ne tänään kun tulin matkalta."

Luin Tuntemattoman sotilaan joskus muinoin lukiossa ja sittemmin olen katsonut Edvin Laineen elokuvan kerran jos toisenkin. Niitä itsenäisyyspäivän perinteitähän se elokuva on. Tätä lukiessani mietin, että pitäisi joskus ottaa operaatioksi lukea kirjakin uudelleen. En nimittäin muista siitä muuta kuin sen, että se oli mielestäni silloin yllättävän hyvä. Sotakirjallisuus ei ole lähellä sydäntäni, mutta Toiseen tuntemattomaan tartuin ihan uteliaisuuttani. Millaisia naishahmoja Tuntemattomassa sotilaassa olikaan?

Muutamalla lauseella mainittuja. Siksi onkin hienoa, että tämä kirja on kirjoitettu. Kirjassa on siis 22 novellia 22:n eri kirjailijan kirjoittamana. Jokainen kertoo naisesta, joka mainitaan Tuntemattomassa sotilaassa tai ainakin hänen voi päätellä olevan olemassa. Jokuhan ne villasukat on kutonut, kirjeet  rintamalle kirjoittanut ja yhteiskuntaa pyörittänyt.

Nin yleisesti ottaen kirja oli huikea lukukokemus. Novelleissa kuvataan niin monenlaisia naisia joita eivät yhdistä miehet vaan sota. Tarinoista löytyy äitejä, tyttäriä, sisaria, maalaistalon emäntiä, nuoria lottia, vanhoja rouvia, vaikka ketä. Kokonainen kirjava räsymatto naisten elämästä sodan runtelemassa maassa. Kirjan novellit ovat niin monipuolisia, että jokainen löytänee niistä ne omat suosikkinsa.

Minun suosikkinovellini olivat Tapio Koivukarin Hilma Lahti, souvarin muija (tarinan viimeinen lause on vain niin härkäpäisen päättäväinen. Hilma Lahti ei anna periksi niin kauan kuin hänessä henki pihisee), Sirpa Kähkösen Kesän 1939 poutapilvet (tarinassa käsitellään myös jatkosotaa edeltävää aikaa ja sisällissodan jälkimaininkeja), Taina Latvalan Enne (tarina on yksi suuri entä jos, entä jos olisimme saaneet tilaisuuden elää ja rakastaa) ja Laura Lähteenmäen Tummuva vihreys (tarinassa sota on oikeastaan vain tausta, jotka vasten ihmisten arkisempi julmuus näkyy). 

Hieno lukukokemus! Suosittelen myös sellaisille lukijoille, joita sotakirjallisuus sinänsä ei kiinnosta. Jos minä onnistuin uppoutumaan tähän näin täysillä niin onnistunevat kaikki muutkin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 9. toisen taideteoksen inspiroima kirja [38/50]

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Marraskuun lukuhaaste 1.-5.11.

Kirjailija Karo Hämäläinen haastoi taas lukemaan 30 sivua päivässä koko marraskuun ajan. Nämä viikkoraportit toimivat omalla kohdallani viime vuonna, joten teen saman uudelleen. Lasken mukaan tieto- ja kaunokirjallisuuden sekä juonelliset sarjakuva-albumit.


1.11. 

Luin loppuun J. K. Rowlingin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat-leffakäsikirjoituksen eli sivut 117-293. Toki tekstiä on käsikirjoituksessa vähemmän kuin romaanissa, mutta samapa se. Yhteensä  luin 177 sivua.

2.11. 

Aloitin Satu Rommin Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta. Tykkäsin hänen Aina matkalle-kirjastaan ja kaipasin nojatuolimatkailua. Tämä nimenomainen opus valikoitui siksikin, että samalla saan sillä kuitattua Helmet-lukuhaasteen Intia-kohdan. Luettu 46 sivua.

3.11.

Luin Monsuunimantrat loppuun eli 126 sivua.

4.11.

56 sivua Tuomas Kyrön uutuutta, Mielensäpahoittajan olympiamatkaa. Kyllä en oikein lämpene sille, että Mielensäpahoittaja on lennätetty Etelä-Koreaan.

5.11.

Mielensäpahoittajan olympiamatka luettu loppuun (72 sivua). Seuraavaksi voisi ehkä valita jonkin paksumman kirjan.


1.-5.11.
Yhteensä 477 sivua.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan olympiamatka

Tuomas Kyrö:
Mielensäpahoittajan olympiamatka
128 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun lapset saavat valtaa.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun viimeinkin olin oikeassa. Olin iloisesti yllättynyt Mielensäpahoittajan Suomesta. Ajattelin ennen lukemista, että se olisi vasemmalla kädellä kirjoitettu rahastusmielessä. Ei ollut, mutta tämä on.

Tässä kirjassa Mielensäpahoittaja lähtee Etelä-Koreaan naulaamaan seinälautoja pojantyttärensä vaihto-opiskelijakämppään. Lentokonessa hän tapaa herra Leen ja neiti Nuumin, jotka ihastuvat hänen mielensäpahoittajuuteensa. Perillä herra Lee ja neiti Nuum kierrättävät Mielensäpahoittajaa tulevien olympiakisojen kisapaikoilla, ja lopulta omassa kodissaankin.

Ensinnäkin minulla oli vaikeuksia päästä yli siitä, että Mielensäpahoittaja lähtee vapaaehtoisesti kaukomaille. Kyllä ei ole sama mies kuin edellisissä kirjoissa. Mielensäpahoittaja toimii selvästi parhaiten Sysi-Suomessa, josta hänen tietotaitonsa ja elämänfilosofiansa kumpuavat.

Sitten päästään villakoiran ytimeen eli siihen, että kirja on aivan täyttä politiikkaa. Olisin ehkä vielä jotenkin tykännytkin tästä, jos tämä kertonut Mielensäpahoittajan seikkailuista Etelä-Koreassa. Painotus kulttuurisissa väärinymmärryksissä, Mielensäpahoittajan itsepäisyydessä ja urheilussa, olympiapaikkojen ja -lajien esittelyssä jne.. Mutta politiikassa? Ei toiminut ollenkaan, ei sillä tavalla kuin se oli tässä kirjoitettu. Kirjan poliittinen puoli (jota oli paljon) oli ärsyttävän lapsellisen lässyttävää. Lihava pikkupoika Pohjois-Koreassa ja isopyllyinen presidentti Ameriikassa. Montako kertaa jsaksat lukea nuo kuvaukset? Montako vitsiä niistä saa? Liian monta eikä yhtään toimivaa.

Kenelle tämä on kirjoitettu? Niille, jotka tarttuvat kaikkeen, johon on painettu "mielensäpahoittaja". Esimerkiksi minulle, mutta en sentään ostanut tätä kirjaa. Enkä voi väittää etten lukisi seuraavaakin osaa, sillä eihän tämä varmasti tähän lopu. 

Tuomas Kyrö osaa kirjoittaa tästä hahmosta loistavasti, mutta nyt ei kyllä homma toiminut ollenkaan ainakaan minun kohdallani. Ehkä ensi kerralla.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 12. politiikasta tai poliitikosta kertova kirja (kategoria, johon en olisi ikinä uskonut Mielensäpahoittajaa sijoittavani) [37/50]

lauantai 4. marraskuuta 2017

Satu Rommi: Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta

Satu Rommi:
Monsuunimantroja:
kirjoituksia joogasta ja Intiasta

172 s.
Basam Books 2015
Kirjastosta

Vilkasliikenteisellä tiellä verkkaisesti vaeltava lehmä nappaa kukkakauppiaan kojusta suuhunsa pitkän valkoisen jasmiiniköynnöksen.

Lukaisin toukokuussa Satu Rommin kirjan Aina matkalla ja totesin sen hyväksi nojatuolimatkailijan kirjaksi. Kesä tuli ja kesä meni, ja talvi on jo tekemässä lumienkeleitä eteiseen. Pieni matka kaukomaille kotisohvalta käsin ei kuulostanut hullummalta idealta, joten lainasin toisenkin Rommin kirjan.

Olisi ehkä pitänyt tutkia opusta hieman tarkemmin, tämä ei nimittäin ole matkakertomus. Tällä kertaa Rommi kertoo elämästään Intian Mysoressa joogaopiskelijana. Tykkäsin näistä osista paljon. Rommi kertoo Intian kulttuurista ja omista kokemuksistaan hauskasta ja kevyesti. Hän maalaa kuvan Intiasta paikkana, jossa olisi teoriassa kiva käydä. Käytännössä tulisin luultavasti hulluksi jos en valitsisi jotain erityisen hiljaista kolkkaa.


Pitkin päivää tämäkin keskiluokkainen naapurusto huutaa, huudattaa täysillä radiota ja tv:tä yhtä aikaa, karjuu ja kimittää. Vähän väliä joku peruuttaa liian isoa autoaan ulos liian pienestä pihaportista, ja autosta kajahtaa peruutusääni, mikä Intiassa tarkoittaa versiota jostain Intian tuoreimmasta listahitistä tai vaihtoehtoisesti tunnettua joululaulua. Ohi ajavat skootterit ja moottoripyörät tuuttaavat äänimerkkejä pelkästä ohi ajamisen ilosta. Sadat kännykät soivat täydellä volyymilla ja niihin karjutaan vähintään yhtä lujaa. Naapurin pikkupoika puhaltaa itkunsa lomassa uuteen leluunsa, joka kuulosta kaiuttimiin kytketyltä kukkopilliltä. Intiassa kaikesta tuntuu lähtevän paljon kovempi ääni kuin vastaavasta vekottimesta missään muualla maailmassa.
(s. 121-122)


Suurin osa kirjasto käsittelee joogaa. Rommi kertoo joogan historiasta ja siitä miten se siirtyy oikeaoppisesti mestarilta oppilaalle. Rommi antaa kitkerää kritiikkiä siitä, millaista jooga on länsimaissa. En ole tutustunut joogaan sen syvemmin, mutta mielessäni on silloin tällöin vilahtanut samoja ajatuksia kuin Rommi kirjassa esittää. Kehon notkeuteen ja hifistelytuotteisiin keskittynyt  länsimainen jooga on hyvin kaukana intialaisesta perinteestä, jossa henkinen kehitys on kaiken a ja o. Miten kauas alkuperäisestä voi mennä ennen kuin kyseessä on vain joogan nimellä myytävä uusi tuote?

Kuitenkin kirjasta tai pikemminkin kirjailijasta jäi myös hivenen tekopyhä olo. Rommi on kovin kärkäs arvostelemaan Intiaan matkustavia länsimaalaisia joogaoppilaita, mutta mikä hän itse sitten on? Hän arvostelee joogan kaupallistamista, mutta varmasti sai tälläkin joogasta kertovalla kirjalla ihan kivan summan rahaa. Eipä siinä mitään jos hän vain myöntäisi olevansa osa sitä, mitä pitää ongelmana. Sen sijaan kirjasta huokuu ärsyttävä ylemmyydentunne. Hän on niin kovin paljon parempi ja aidompi kuin ne joogaopiskelijat ja -opettajat, jotka eivät voi käyttää joka vuosi kuukausia Intiassa asumiseen. Tällainen asenne ei houkuttele tutustumaan edes siihen vääränlaiseen joogaan.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 33. kirja kertoo Intiasta [36/50]