sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Enni Mustonen:
Ruokarouvan tytär
496 s.
Otava 2017
Arvostelukappale kustantajalta

- Kirsti! Kirsti, hoi!

Ensiksi kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Meillä on tähän pitkä varausjono ja kun nyt sain oman varaukseni poistettua, muut pääsivät yhden askeleen lähemmäs lainaushetkeä. Tämä on selvästi kevään odotetuin uutuusteos ja varausjono kasvaa edelleen viikoittain.

Ruokarouvan tyttäressä vaihdetaan kertojaa. Idan tytär Kirsti opiskelee romaanista filologiaa Helsingin yliopistossa ja työskentelee siinä sivussa vaate- ja hattukaupassa sekä ompelijana että suunnittelijana. Kasvattisisko Alli opiskelee kirjallisuutta ja kansanrunoutta, ja hänen kauttaan Kirstikin pyörii 1920-luvun opiskelijoiden kulttuuripiireissä. Kirjallisuutta ja ranskaa enemmän Kirstiä kiinnostaa muoti ja käsillä tekeminen, ja ennen pitkää matka vie hänet Ranskaan asti suuren muotitalon palkkalistoille.

Noin yleisesti ottaen ja rehellisesti sanoen olin kyllä aika pettynyt tähän kirjaan. Tästä puuttui se, mikä teki Idan tarinasta minulle niin kiinnostavan. Ida tarkkaili kuuluisia työnantajiaan palvelusväen näkökulmasta, Kirsti taas ei. Ajat toki ehtivät muuttua kovasti Idan lapsuudesta kirjan nykyhetkeen eikä Kirsti missään vaiheessa ollut samanlaisessa asemassa kuin Ida. Ei hänen tarvinnutkaan, ajatuksena pidin siitä, että Idan kovan työn tuloksena hänen tyttäriensä ei tarvinnut palvella ketään. Käytännössä kuitenkin se, että Ida ei osallistunut Topeliusten elämään oli parempi lukukokemus kuin se, että Kirsti kohtasi kuuluisuudet tasaveroisena silmästä silmään.

Idan kohtaamiset aikansa kuuluisuuksien kanssa tuntuivat myös paljon luontevammilta kuin Kirstin vastaavat. Kirsti Valan ja Yrjö Jylhän kestin jonkin aikaa, koska heidät Kirsti tunsi Allin kautta. Sitten Mustonen kuitenkin laittoi ykkösvaihteen päälle ja Kirsti oli mukana kaikessa, minne vain mitenkään pystyi tiputtamaan muita tunnettuja nimiä. Ja ihan kuin suomalaisissa kulttuurihenkilöissä ei olisi jo ollut tarpeeksi, hypättiin ulkomaalaisiin. Coco Chanelin olisin vielä kestänyt jos Kirsti ei olisi ryhtynyt menestyksellä nokittelemaan hänellekin, mutta että Hemingway perheineen sekä Elsa Schiaparelli? Epäuskottavuuden raja ylitettiin niin kirkkaasti, että sitä katseltiin jo avaruudesta.

En oikein lämmennyt Kirstille hahmonakaan vaikka yritin kyllä antaa hänelle mahdollisuuden. Ehkä syy on siinä, että Idaan tutustuin hänen lapsuudestaan saakka ja Kirstin mukaan hypättiin suoraan aikuisuuteen. Lukijana en nähnyt sitä, miten Kirstistä kasvoi se nainen joka hän kirjassa on, ja siksi lukukokemus oli välillä hämmentävä. Kirsti on kovin kärkäs tuomitsemaan muut kevytmielisyydestä ja -kenkäisyydestä, mutta kun hän itse sortuu samaan, se on ihan okei koska harvoin ja rakkaus. Hän ei myöskään ollut kummoinen ystävä etenkään Iivo-paralle.

Sen sijaan pidin paljon siitä, että Kirsti halusi kulkea omia polkujaan ja Ida rohkaisi häntä siinä. Komea agronomi kotitiloineen painoi vaa'assa vähemmän kuin Kirstin kunnianhimo ja halu olla muutakin kuin äiti ja vaimo. Kirstin rohkeus hypätä tuntemattomaan oli ihailtavaa, samoin hänen tervejärkinen päättäväisyytensä selvitä kävi miten kävi. En minä ainakaan olisi noin reipas tai nokkela jos jäisin tyhjän päälle vieraassa maassa. Tykkäsin tästä niin paljon, että kirjan loppu oli pienoinen pettymys. Viimeisellä kuudella (6) sivulla Kirsti törmää vanhaan tuttuun, tajuaa rakastaneensa häntä pitkän aikaa ja avioliiton satama odottaa selvästi nurkan takana. Miksi? Jos sarja kerran jatkuu, kaiken tuon olisi vallan mainiosti voinut jättää seuraavaan osaan ja käyttää suhteen rakentamiseen enemmän aikaa ja sivuja (oikeasti, kuusi sivua).

Summa summarum, pettymys, mutta jospa jatko olisi parempi? Sitä odotellessa. 

Erillisenä valituksena: en myöskään oikein lämmennyt kirjan nimelle. Kirstiä ei määritellyt kirjassa hänen sukulaisuutensa Idaan, joten on vähän ikävää, että juuri se korostuu kirjan kannessa. Miksei mieluummin vaikka ompelijatar? Edelliset osatkin nimettiin niiden päähenkilön eli Idan toimenkuvan mukaan.


Luettu myös mm:
LM-mummin kirjastossa (sisältää suurehkon juonipaljastuksen), Mrs. Eriksson's Room, Kasoittain kirjoja ym.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 29. kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia (ompeleminen ja/tai hattujen tekeminen) [13/50]

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Haastekoonti: Novellihaaste

Novellihaaste
9.11.2016-7.5.2017

Reader, why did I marry him?-blogin Omppu haastoi viime marraskuussa lukemaan novelleja. En oikein ole novelli-ihminen, mutta osallistuin haasteeseen kuitenkin ihan haasteen vuoksi. Lukuhorisonttien laajentaminen ei ole huono juttu.

Asetin varovasti omaksi pieneksi tavoitteekseni yhden kirjan tai 10 novellia. Siinä mielessä ylitin itseni, vaikka novelleja ei niin kovin montaa tullutkaan luettua. 


1. Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia [10 novellia]
2. James Herriot: Elämäni kissat [10 novellia]
3. Bandi: Syytös: 7 kertomusta Pohjois-Koreasta [7 novellia]


Villijoutsenet ja Syytöksen olisin varmasti lukenut ilman haastettakin, mutta Herriotiin tartuin nimenomaan tämän ja Kirjavat kissat-haasteen vuoksi. Tykkäsin sen lukemisesta, joten hyvä kun tuli osallistuttua näihin.

Kiitos vielä Ompulle haasteesta!

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Bandi: Syytös: 7 kertomusta Pohjois-Koreasta

Bandi:
Syytös: 7 kertomusta
Pohjois-Koreasta

(käännetty ranskankielisestä laitoksesta
La Dénonciation, 2016)
189 s.
S&S 2017
Kirjastosta

Tulikärpänen, joka valaisee pimeyteen vajonnutta Pohjois-Koreaa.

Jos on vähänkään perillä maailman tapahtumista, on varmasti perillä Pohjois-Korean tilanteesta. Isoveli, isosisko ja pikkusisarukset valvovat, ja koko kansa elää diktatuurin varjossa tiukan yhteiskuntajärjestyksen puitteissa. Juuri nyt otsikoissa ovat jälleen kerran ydinasepullistelut, mutta säännöllisin väliajoin puhutaan myös maasta paenneista ihmisistä ja heidän kokemuksistaan. Olen lukenut koko joukon heidän elämäkertojaan ja lisäksi yleisesti maata käsitteleviä teoksia.

Tämä on kuitenkin ensimmäinen pohjoiskorealainen kaunokirjallinen teos jonka olen lukenut. Salanimen turvin kirjoittava Bandi asuu edelleen Pohjois-Koreassa, josta novellit onnistuneesti salakuljetettiin ulos. Novellit sijoittuvat 1990-luvulle ja kertovat tavallisten pohjoiskorealaisten elämästä. Sellaisten, joiden elämä ei ole sieltä kaikkein rankimmasta päästä, mutta kuitenkin vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vaikeuttamaa. Jokainen novelli kertoo omalla tavallaan siitä, miten sen päähenkilö ymmärtää elämänsä vaikeuksien olevan vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen syytä.

Minun mieleeni jäivät parhaiten kokoelman ensimmäinen kertomus Aaveiden kaupunki sekä sivulta 129 alkava Niin lähellä mutta kaukana. Kummassakin korostuu pohjoiskorealaisen yhteiskunnan kertakaikkinen järjettömyys. Ensimmäinen kertoo naisesta, jonka pieni poika kärsii painajaisista. Näitä pahentavat asunnon ikkunoista näkyvät valtavat kuvat Marxista ja Kim Il-sungista, joita tuskin kukaan haluaa tuijottaa päivästä toiseen. Nainen ei kestä kuunnella poikansa huutoa ja vetää siksi verhot ikkunoiden eteen heti kotiin tultuaan. Se ei tietenkään jää huomaamatta ja vaikka nainen miten yrittää selittää tilanteen, kaikki ymmärretään tahallaan väärin ja pian koko perhettä syytetään seuraavasta rikoksesta:


"...Tuomitut ovat laiminlyöneet vallankumoukselliset periaatteet perheessään ja ovat epäonnistuneet lapsensa kasvatuksessa. Se ei ole ainoastaan häirinnyt kansallista seremoniaa, vaan he ovat myös halventaneet kommunismin perustajan Karl Marxin kuvaa ja verranneet Suurta Johtajaamme kattilankanteen. He ovat siis syyllistyneet häiritsemään Puolueemme ainutlaatuisen ideologian toteutumista..."
(s. 28)


Toinen novelli puolestaan kertoo miehestä, jonka äiti asuu toisella paikkakunnalla. Äiti on kuolemassa ja mies haluaa vielä nähdä hänet. Taakkana on myös vanhimman pojan velvollisuus huolehtia vanhemmistaan, jota mies ei siis nyt voi mitenkään toteuttaa välimatkan vuoksi. Pohjois-Koreassa paikkakuntien välillä liikutaan vain ja ainoastaan korkeammalta taholta saadulla luvalla, jota mies ei saa rukoilustaan huolimatta. Hän päättää lähteä matkaan ilman lupaa ja kun hän jää kiinni melkeinpä äitinsä etuovelta, edessä on ankara rangaistus.

Pohjois-Korean yhteiskuntajärjestys on julma ja säälimätön, vailla inhimillisyyden häivääkään. Esipuheessa kerrotaan, että Bandin kirjoituksia on julkaistu myös maan virallisissa julkaisuissa. Yhteiskuntaa kyseenalaistavia kirjoituksia alkoi syntyä 1990-luvun nälänhädän aikaan ja niitä ei tietenkään ole julkaistu Pohjois-Koreassa. Jo näiden tarinoiden kirjoittaminen on varmasti vaatinut raudanlujia hermoja, saati sitten käsikirjoitusten pitäminen kotona. On mahdotonta tietää mitä Bandille tällä hetkellä kuuluu, mutta toivottavasti hän kirjoittaa yhä.


Olen kirjoittanut nämä tarinat,
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.
En ole kirjoittanut sulalla ja musteella,
Vaan omilla luillani ja verikyyneleilläni.
(s. 9)


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Novellihaaste [7 novellia]
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 40. kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä [12/50]

maanantai 1. toukokuuta 2017

Helmi-huhtikooste

Jostain syystä en sitten millään meinaa muistaa tätä kuukausikoostetta. Muistan kyllä päivittää tätä sitä mukaa kun luen, mutta sitten kun tämä pitäisi julkaista niin asia unohtuu kokonaan. No, tämä on sitten kolmen kuukauden kooste.

Kirjavat kissat-lukuhaaste päättyi 8.2.. Sain sentään luettua kolme kirjaa, mikä olikin varovainen tavoitteeni. Haastekoonti on täällä.

Alla olevien lisäksi luin pääsiäisen aikaan viitisenkymmentä sivua Tuomo Jäntin Versoa, mutta jätin kirjan kesken. Kirjan idea oli mielenkiintoinen, mutta toteutus ei yhtään omaan makuuni. Liian hitaasti etenevä enkä pitänyt siitä, että kaikki selvisi kätevästi hakkeroimalla toisten sähköposteja, joissa tietenkin oli yksityiskohtaisesti kerrottu mitä oli tapahtunut. Ehkä kirja parani alun jälkeen, mutta toisaalta epäilen ettei se vain ollut minun kirjani.


Luetut & blogatut

Takashi Hiraide: Kissavieras
Japanilaista arkea yllätysvieraan kanssa. Hurmaava kirja, kärsivällisyyteni kärsii edelleen avoimesta lopusta...

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo: NE: Kuukautiskirja
Kirja haiviikosta ja miten siitä selvitään. Hauska ja suorasukainen, suosittelen kenelle vain.

Sesse Koivisto: Tapiiri sohvapöydän alla
Elämää Korkeasaaressa eksoottisten kasvattieläinten kanssa. Hauskoja ja surullisiakin tarinoita.

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat: Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä
Millaisia pelkoja epäterveissä hengellisissä yhteisöissä viljellään? Hyvä kirja synkästä aiheesta.

Kirsti Kuronen: Pönttö
Luna ja miten selvitä aikuiseksi kasvamisesta. Ensimmäinen säeromaanini, tykkäsin.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Sukutarina orjakaupan varjossa. Koukuttava kirja, hajosi loppua kohden harmillisesti.

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
Lukiolaispoika ja kaapista tulon vaikeus. Hauskasti kirjoitettu ja Simon oli ihana, turhan amerikkalainen minun makuuni.

Kristiina Vuori: Filippa
Kielletty historiallinen rakkaus. Synkän kiehtova tarina, loppua venytetty turhaan.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Kristiina Vuori: Filippa

Kristiina Vuori:
Filippa
405 s.
Tammi 2017
Kirjastosta

Se alkoi väsymyksellä, joskus keväällä, niihin aikoihin, kun olin jälleen kerran sortunut auttamaan sinua ja kuitannut sinetilläni viljalainan joukoillesi.

Kristiina Vuoren uutuuden odottaminen on näköjään vuosittainen tapahtuma!

Olen tykännyt todella paljon Vuoren tavasta kuvata paikkaa ja aikaa, johon tarinat sijoittuvat. Etenkin wanhan sanaston käyttö on todella taitavaa. Hakopää, kärpiä ja pirtittäminen livahtavat tekstiin noin vain ja vaikka kirjojen lopussa onkin aina sanasto, sanat ymmärtää kuitenkin aina asiayhteydestä. Kaarnatuulen ja nyt Filippan teki lisäksi erityisen mielenkiintoiseksi se, että kummankin päähenkilö on ollut oikeasti olemassa. Kyseessä on kaksi fiktiivistä kirjaa, mutta niiden selkärankana on kaksi satoja vuosia sitten elänyttä naista.

Filippa Flemingin nimi ei ehkä ole kovinkaan tunnettu, mutta hänen veljensä Klaus onkin sitten sitäkin tunnetumpi. Häikäilemättömän Klausin poliittiset edesottamukset eivät sinänsä ole tärkeitä Filippan tarinassa ja tapahtuvat sen laitamilla. Filippan elämä pyörii kotona ja pienemmissä piireissä kuin veljiensä, vaikka toki hänkin näkee yhtä ja toista, ylimystöä kun on. Filippa tapaa niin Kustaa Vaasan kuin Kaarina Hannuntyttärenkin, ja mielestäni hauskana yksityiskohtana myös Kaarnatuulesta tuttuja hahmoja. Filippan elämän tärkein ihminen on kuitenkin Klaus, joka naisen holhoojana on viime kädessä se, joka päättää hänen elämästään.


Miksi Klaus ei salli sisarelleen avioliiton onnea? Pelkääkö veli perintömaiden puolesta? Vai onko kyseessä jotain muuta, pahaenteisempää?


Tuosta takakannen, no, pahaenteisestä tekstistä huolimatta en kuitenkaan ihan osanut odottaa sitä, mitä sitten luin kirjan sivuilta. Tämä tuleekin olemaan hieman hankala suositeltava kirjaston asiakkaille. Miten sanot, että kirja on todella hyvä, mutta ei ehkä paras valinta jos insesti haittaa? Klaus nimittäin on pakkomielteisen rakastunut sisareensa ja Filippa yrittää epätoivoisesti kieltää omat tunteensa. Ainoa asia, joka (...suurimmaksi osaksi) estää suhteen fyysisyyden on Filippan moraalinen selkäranka, joka on koko ajan katkeamispisteessä. 

Minä pidin heidän kieroutuneesta suhteestaan aivan valtavasti! Tarina tihkuu synkkää vetovoimaa ja ihon alle tunkeutuvaa jännitettä. Filippa tietää koko ajan olevansa vain askeleen päässä synnistä ja se askel olisi niin pieni ja helppo ottaa. Siitäkin huolimatta, että hän myös pelkää arvaamatonta veljeään suunnattomasti. Edes rakastajan lämmin syli ei muuta sitä, että jokin Filippassa janoaa Klausin kosketusta.


Puristat, eikä se ole hellä ote, ja minä huudahdan ja yritän vaistomaisesti riuhtaista itseni irti ja sitten tajuan nojaavani rintaasi vasten, tunnen käsivartesi ympärilläni. Ne ovat yhtä väkevät kuin... kuin kahleet ja suustani pääsee uusi ääni, pelkkä vinkaisu, mutta se riittää. Tällä erää se riittää. Sinä epäröit.

"En kai satuttanut sinua?"

Huohotan, tahtomattani. "Olisitko halunnut satuttaa?"

Suusi hipaisee kaulani ihoa, kun vastaat hiljaa: "Ehkä. Mutta en kuitenkaan liikaa, vain sen verran, että se tuntuu."

"Klaus, Luojan tähden..."
(s. 96)

Tarinalle on eduksi, että se kerrotaan preesensissä ja Filippa on sen minäkertoja. Ratkaisu tuo kielletyt tunteet vieläkin lähemmäs lukijaa. Minä pidin siitä, mutta toisaalta voin kuvitella jonkun toisen lukijan pitävän sitä epämiellyttävä.

Oli tällä insestiparaatilla toki huonokin puoli. Filippan ja Klausin suhde on ylivoimaisesti kirjan intensiivisin, joten Filippan suhteet rakastajaansa ja myöhemmin kihlattuunsa Knut Jönsinpoika Kurkeen eivät ole yhtä kiinnostavia. Etenkin jälkimmäisen kohdalla en oikein edes ymmärtänyt, miksi Filippa oli ylipäätään kiinnostunut hänestä eikä suhteeseen syvennytty kunnolla. Kun sisarusten kieroon kasvanut suhde saavuttaa yhdenlaisen lakipisteen, tarina tuntuu lässähtävän ja Vuori kuljettaa sen nopeasti historialliseen päätepisteeseensä. Sama vaivasi Kaarnatuultakin: loppua kohti juostaan eikä loppupuolella tapahdu mitään erityisen mielenkiintoista tai tärkeää. Ehkä tarinan olisi voinut päättää aiemmin ja tiivistää viimeiset 50-100 sivua pitkähköön epilogiin?

Lopusta huolimatta nautin kirjan lukemisesta. Näköjään kaipasin lukuhetkeeni juuri tällaista omistushaluista kiellettyä rakkautta. Nyt kun vielä keksisin miten suosittelisin tätä muillekin kuulostamatta vähintäänkin epäilyttävältä insestifanilta...


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 34. kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt [11/50]

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

Becky Albertalli:
Minä, Simon, Homo Sapiens
(Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015)
253 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Keskustelu on niin hienovarainen, että ensin en edes tajua että minua kiristetään.

Tämä on pyörinyt jossain tietoisuuteni rajamailla jo jonkin aikaa. Kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta ei kuitenkaan ihan niin paljon että olisin jaksanut/viitsinyt hommata sitä itselleni englanninkielisenä. Onneksi tämä päätettiin kääntää näinkin nopeasti, ainahan näin onnellisesti ei suinkaan käy.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Simon, joka oman nimimerkkinsä suojissa käy sähköpostikeskusteluja salaperäisen ja ah niin ihanan Bluen kanssa. Poikia yhdistää alunperin lähinnä se, että he käyvät samaa koulua ja ovat kumpikin omassa kaapissaan. Simon ei niinkään häpeä homouttaan kuin haluaa tulla kaapista omilla ehdoillaan sitten kun on siihen valmis. Auvoinen elo päättyy kun Simon unohtaa kirjautua ulos sähköpostistaan ja hänen luokkakaverinsa Martin näkee viestit. Martin kiristää kautta rantain Simonia auttamaan söpön Abbyn vikittelyssä ja Simonin elämä muuttuu yhtäkkiä Draamaksi isolla Deellä.

Ihan ensin täytyy sanoa, että tämä on kyllä niin amerikkalainen kirja että melkein näin tähtilippujen lepattavan sen sivuilla. Simonin lukioelämä näytelmäkerhoineen, teemaviikkoineen ja cheerleadereineen on kaukana suomalaisesta lukiosta (tai ainakin siitä lukiosta jota minä kävin vuonna miekka ja kivi). Samoin kotielämä ja vapaa-aika ylipäätään on erittäin amerikkalaista vohvelikahviloista rasismin ilmenemiseen. En tiedä haittaako tämä kirjan suomalaista lukiolaislukijaa, mutta minua se häiritsi yllättävän paljon. Yleensä sukellan kirjan maailmaan ihan tuosta vain, mutta tällä kertaa amerikkalaisuus oli jotenkin liian aggressiivisesti tapetilla koko ajan. Onneksi ei kuitenkaan mitenkään isänmaallisessa mielessä, muuten vain ympäristönä ja tapoina.

Siitäkin huolimatta pidin kirjasta! Simon on vallan mainio päähenkilö ja sikäli mielenkiintoinen, että kaikki ei pyöri hänen ympärillään. Tämä on hänen tarinansa, mutta muillakin kirjan hahmoilla on omat elämänsä. Esimerkiksi Simonin perhe ei ole juuttunut Aina Simon kanavalle, vaan hänen sisarillaan on omat kuvionsa ja vanhemmilla omat omituiset huvinsa. Perheen Unelmien poikamies-traditio ja jouluaaton Facebookbingo olivat hauskoja yksityiskohtia.


"Iskä, sun vuoro", Alice sanoo.

"No niin", isä sanoo. "Unelmien aurinkoloma."

"Täällä," äiti sanoo ja kääntää konettaan niin että näemme jonkun hänen kaverinsa lomakuvat. "Se oli siinä. Minun vuoroni. Ero."

(s. 126) 


Samoin Simonin kavereilla on muutakin tekemistä kuin ruotia Simonin elämää. Tykkäsin todella paljon tästä ja siitä, miten monenlaisia suhteita hahmojen välillä oli. Simon, Nick ja Leah ovat ystäviä ja porukkaan liittyy myös Abby, mutta Simon on eri tavalla ystävä jokaisen kanssa. Hän voi kertoa Abbylle asioita, joita ei jakaisi Leahin tai Nickin kanssa, ja kaikilla heistä on salaisuuksia toisiltaan. Tai ehkä salaisuuksia on väärä sana? Pikemminkin asioita, jotka eivät vain ole tulleet puheeksi tai jotka eivät edes kuulu toisille. 

Yksi kirjan teemoista onkin se, miten helppoa on olla puhumatta tärkeistä asioista läheistensä kanssa. Kuinka hyvin todella tunnet ystäväsi? Onko sillä väliä, että et ehkä tiedäkään jokaista asiaa heistä? 

Pidin myös paljon Simonin ja Bluen välisestä viestittelystä ja siitä, miten epätoivoisesti Simon haluaa tavata hänet. Viestit ovat vuorotellen hauskoja ja vakavan koskettavia, joskus kaikkea samaan aikaan. On helppo ymmärtää miksi Simon ihastuisi poikaan, jonka tuntee vain tekstin välityksellä ja yhtä helppoa on nähdä, miksi kyseinen poika ihastuisi Simoniin. Nyt kun asiaa ajattelen niin ennen vanhaan tässä olisi kyse kirjeystävien ihastumisesta toisiinsa, ja onpas se niin söpö ajatus! Albertalli on muuten rakentanut kirjan aika ovelasti. Vihjeet Bluen henkilöllisyydestä ovat ihan selvät heti kun henkilöllisyys paljastuu, mutta ainakaan minä en osannut yhdistää niitä toisiinsa lukiessani. Voi tosin olla, että olin niin Simonin pauloissa etten vain kiinnittänyt niihin tarpeeksi huomiota.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
*Helmet-lukuhaaste 2017 - 18. kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa [10/50]

torstai 6. huhtikuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Yaa Gyasi:
Matkalla kotiin
(Homecoming, 2016)
380 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Sinä yönä, jolloin Effia Otcher syntyi fantiheimon maiden myskinhajuiseen kuumuuteen, metsäpalo raivosi aivan lähellä hänen isänsä pihapiiriä.

Muistelen lukeeni tästä Otavan kuvastosta joskus vuonna miekka ja kivi, mutta koska kirja ei ollut vielä hankinnassakaan kirjastossani, en varannut sitä. Jotenkin unohdin koko kirjan kunnes se sitten oli viikoittaisen uutuuslähetyksen mukana. Muistin heti kauniin kannen, lukaisin uudelleen takakansitekstin ja sitten taistelin itseni voittajaksi "kuka kirjastotädeistä saa lukea tämän ensin" -kisassa.

Matkalla kotiin on sukuromaani orjuudesta ja sen seurauksista. Tarina alkaa 1700-luvun Ghanassa (sanon Ghana, vaikka sitä ei silloin ollut olemassakaan), jossa nuori Effie myydään Cape Coastin linnoituksen brittikomentajalle jalkavaimoksi. Hän pääsee kiinni mukavaan elämään rakastettuna joskaan ei virallisena vaimona kohtuullisen mukavan oloiselle miehelle. Samaan aikaan Esi, sisarpuoli jonka olemassa olosta Effie ei edes tiedä, seisoo nilkkojaan myöten paskassa linnoituksen vankityrmässä. Effien mies vastaa linnoituksen orjakaupasta ja Esi viedään muiden vankien mukana Amerikkaan raatamaan plantaaseille. Kirja seuraa heidän sukuhaarojensa vaiheita sukupolvi kerrallaan nykypäivään saakka. 

Jokaisella kirjan luvulla on oma kertojansa: ensin Esi ja Effie, sitten heidän lapsensa, sitten heidän lapsensa jne. Yhteensä kertojia on neljätoista mikä on sekä kirjan vahvuus että sen heikkous. Onneksi alkusivuilla on sukupuu, koska ainakin minun piti välillä tarkistaa kumman sukuhaaran mukana nyt oltiinkaan. Tämä johtui siitä, että henkilöiden elämää ei suinkaan seurattu kohdusta hautaan. Effien ja Esin elämän alkupuoli käsitellään yksityiskohtaisemmin kuin heidän jälkeläistensä, mutta toisaalta heidän tarinansa katkeaa varhaisemmin. Jälkeläisten kohdalla Gyasi on valinnut yhden tai kaksi elämän mullistanutta hetkeä, joita kirjassa kuvataan. Esimerkiksi Effien elämän jälkipuoli selviää sivulauseessa kun on hänen lastensa ja lastenlastensa vuoro puhua. 

Vahvuus tämä on siksi, että näin päästiin tekemään näppäriä aikahyppyjä ja mahduttamaan yli 200 vuoden tapahtumat Atlantin molemmin puolin alle 400 sivuun. Jokainen kerrottu tarina tapahtuu eri ajassa. Oikeastaan kirjan voisi nähdä myös novellikokoelmana, jonka punaisena lankana on sukulaisuus ja orjuus. Minä pidin etenkin alkupään luvuista. Liekö se historian ystävä minussa vai mikä, mutta ne olivat kiehtovampia kuin 1900-luvun tarinat. Niissä tuli hyvin vahvasti esiin ajankuva ja kulttuurierot, miten erilaista mustien elämä oli Ghanassa verrattuna Yhdysvaltoihin. Orjuus ja sen edelleen näkyvät seuraukset kuvataan kaunistelematta sekä yksittäisten hahmojen kohdalla että vallitsevissa yhteiskunnallisissa asenteissa.


- - Ness seisoi huoneen keskellä ja siveli alastonta ruumistaan hyvillään sen rumuudesta. Hän tiesi paljaissa olkapäissään risteilevien arpien säikäyttäneen Margaretin ja Stockhamit, mutta jälkiä ei ollut pelkästään niissä. Ei, vahingoittuneesta ihosta näytti muodostuvan toinen ihminen - mies, joka oli kiertänyt kädet takaapäin hänen kaulalleen. Arvet nousivat rinnoilta pyöreille olkapäille, jatkuiuvat koko ylvään selän pituudelta ja nuolivat pakaroita ennen kuin hävisivät. Hänen ihonsa ei oikeastaan ollut enää ihoa vaan pikemminkin hänen menneisyytensä näkyväksi ja kouriintuntuvaksi muuttunut haamu.

(s. 97-98)

Orjuuttaminen ei ole kirjassa vain valkoihoisten valloittajien tekemä hirvittävä vääryys. Ghanan alueella asuvat heimot harjoittivat orjakauppaa myös keskenään ja myivät vihollisiansa myös valkoisille. Orjakaupan kuvauksessa tuodaan esin vahvemman miehen "oikeus": oli ihonväri mikä hyvänsä, vahva mies saa ja voi tehdä mitä vain heikommalleen. Koko suvun tragedia alkaa siitä, kun Effien ja Esin isän käyttää vahvan miehen oikeutta orjatyttöönsä. Esin sukuhaara tuntee suoraan nahoissaan valkoisten orjanomistajien ruoskan iskut, Effien sukuhaara taas heimosodat, joita valkoisten harjoittama orjakauppa lietsoo entistä pahemmaksi.

Monien kertojaäänten ongelma tuli mielestäni esiin kirjan loppupuolella juuri noissa 1900-luvulle sijoittuvissa tarinoissa. Gyasi halusi sijoittaa tarinat ajan ongelmakohtiin ja merkittäviin tapahtumiin. Jotenkin minulle jäi sellainen olo, että näissä luvuissa tuo ongelma tai tapahtuma meni kirjan henkilöiden edelle. Heidät oli kirjoitettu tilanteisiin sopiviksi hahmoiksi ja osittain kirjoittajan mielipiteiden äänitorviksi hyvin näkyvällä tavalla. Eri kirjassa tuo olisi varmasti toiminut paremmin, mutta tämän kirjan se jakoi ikään kuin kahtia. Aiemmissa luvuissa tapahtumat olivat taustalla ja henkilöt keskiössä, sitten asetelma pyörähtikin ympäri. Tai ainakin sellainen olo minulle jäi.

Joka tapauksessa kirja on hyvin kirjoitettu ja koukuttavaa luettavaa. En malttanut laskea sitä käsistäni ennen kuin kello eilen lähenteli puolta yötä ja oli jo aivan pakko mennä nukkumaan. Hahmot ovat kukin oman aikansa tuotoksia ja jokaisella sukupolvella on omat haasteensa omassa maailmankolkassaan. Vaikeudet joko voitetaan tai sitten ei. Iloinen kirja ei ole. Onnelliset elämät ja loput ovat kortilla, ja onnesta on aina maksettava tavalla tai toisella. 


Luettu myös mm.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 26. sukutarina [9/50]